Vakuutusyhtiö vetosi vakuutusehtojen kohtaan 4.1, jonka mukaan tapaturma on äkillinen, ulkoinen, ruumiinvamman aiheuttava tapahtuma, joka sattuu vakuutetun tahtomatta. Koska vakuutustapahtuma, jossa vammat olivat syntyneet, ei ollut sattunut vakuutetun tahtomatta, ei aiheutuneita vamman hoitokuluja korvattu. Kysymyksessä ei ole ollut vakuutusehtojen kohdan 4.1 mukaan korvattava, vakuutetun tahtomatta aiheutunut tapaturma.

 

Vakuutettu vaatii, että hänen saamiensa vakavien vammojen katsottaisiin aiheutuneen hänen tahtomattaan ja kyseessä katsottaisiin siten olleen tapaturma, minkä johdosta vakuutusyhtiö on velvollinen korvaamaan tapaturma‑ ja sairausvakuutuksen mukaiset korvaukset.

 

Kuten tapaturmailmoituksessa ja korvauspäätöksessä on mainittu, hän on tapahtumailtana ollut kaveriensa kanssa opiskeluasunnossaan viettämässä iltaa. Kesken illan hänelle tuli äkillisesti äärimmäisen ahdistava olo. Hänen oli pyydettävä kavereita poistumaan päästäkseen lepäämään. Hän kuljeskeli asunnossa ja koitti nukkuakin, mutta olo kehittyi yhä hirvittävämmäksi ja paniikinomaiseksi. Hän luuli tulleensa lopullisesti hulluksi, eikä ymmärtänyt, että tila voisi koskaan muuttua. Hän kulkeutui parvekkeelle suoraan kaiteelle ja koki, että oli hypättävä kuudennessa kerroksessa olevalta parvekkeelta olon loppumiseksi. Tilanne oli aivan sama kuin hänet olisi ajettu aseen kanssa alas.

 

Korvauspäätöksen tekstin mukaan hän olisi kokenut, että hyppäämi­nen oli ”ainoa keino saada olo paranemaan”. Tämä antaa asiasta väärän sävyn. Selvää on, ettei hyppääminen olisi oloa parantanut, mutta hyppääminen olisi todennäköisesti päättänyt pa­han olon lopullisesti.

 

Vakuutusyhtiö on katsonut, ettei vakuutus­tapahtuma ole sattunut tahtomatta. Hän ei kuitenkaan ole osannut mieltää eikä edes olisi voinut mieltää, että parvekkeelta hyppäämisestä aiheutuisi vakava ja elinikäinen vammautuminen. Todennäköinen seuraus kuudennen kerroksen parvekkeelta hyppäämisestä on kuolema, ei vaikea vamma. Jos hyppäämisellä jokin tarkoitus oli, oli tarkoitus se, että hyppääminen lopullisesti päättää hänen kokemansa mielenhäiriön (vrt. Vakuutuslautakunnan lausunto 2.10.2002, VKL 586/00).

 

Tarkoituksena oli lopettaa pahan olon tunne tavalla, jonka seurauksena todennäköisesti aiheutuu kuolema. Vakuutustapahtuma eli vammautuminen, jonka johdosta mm. molemmat jalat on jouduttu amputoimaan, on aiheutunut tahtomatta, koska hän halusi päättää pahan oloni lopullisesti. Tuossa tilanteessa toimintaan ei muutoinkaan sisältynyt harkintaa tai tahallisuutta. Tilaa voidaan parhaiten kuvata termillä ”satunnainen mielenhäiriö”.

 

Vakuutettu kiistää olleensa tilassa, jossa hän olisi voinut harkita tai säädellä tekoaan ja toimia siten tahallisesti. Mielentila on ollut rinnastettavissa satunnaiseen mielenhäiriöön, miltä osin vakuutettu viittaa psykiatrian erikoislääkärin antamaan lausuntoon.

 

Mikäli vastoin hänen käsitystään katsottaisiin, että tapaturma on aiheutettu tahallisesti, olisi kuitenkin henkilövahinko korvattava, koska vakuutussopimuslain 36 § 1 momentin mukaan vakuutuksenantaja ei saa vastuusta vapautuakseen tai sen rajoittamiseksi vedota tahallisuuteen, jos vakuutettu aiheuttaessaan vakuutustapahtuman oli sellaisessa mielentilassa, ettei häntä olisi voitu tuomita rangaistukseen rikoksesta.

 

Hän on vahinkoilmoitusta tehdessään tuonut esiin, että oli kavereiden kanssa käyttänyt kannabista. Kannabiksen käyttö ei ole kuitenkaan ole aiheuttanut tapaturmaa eikä kannabiksen käytön omassa asunnossa muutoinkaan voida olettaa aiheuttavan tällaisen tapa­turman riskiä. Pahan olon tunne, joka hänet valtasi, on poikennut äkisti tavanomaisesta.

 

Vakuutusyhtiö kieltäytyy muuttamasta päätöstä. Käytettävissä olevan lääketieteellisen selvityksen perusteella ei ole voitu todeta, että valittaja olisi hypätessään alas kuudennessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa parvekkeelta mm. kannabiksen aiheuttaman paniikkioireiston vuoksi ollut sellaisessa psyykkisessä tilassa, että hänen voitaisiin katsoa olleen tuolloin rikosoikeudellisessa katsannossa syyntakeeton.

 

Hyppäämisestä valittajalle aiheutuneet vammat eivät siten ole syntyneet valittajan tahtomatta vaan tahallisesti, joten niitä ei tule tapaturma‑ tai sairauskuluvakuutuksen perusteella korvata. Vakuutusyhtiön käsityksen mukaan Vakuutuslautakunnan lausunto VKL 586/00 ei sovellu tämän tapauksen kannalta tulkintaohjeeksi, koska mitään suoranaisia viitteitä valittajan aikomukseen tehdä itsemurha ei ole tullut esille, kuin vasta 25.11.2005 psykiatrin vastaanotolla. Epäsuorasti voidaan teoretisoida hyppäämisen alas 12‑metrin korkeudelta olevan yleisesti ottaen hengenvaarallista, mutta valittaja ei ole hypätessään parvekkeelta mieltänyt asiaa näin, vaan on pyrkinyt teollaan parantamaan ahdistunutta oloaan.

 

Lääkärinlausunnon 19.5.2005 mukaan vakuutettu oli ennen hyppäämistä polttanut ystävien seurassa kannabista, kun yhtäkkiä tuli äärimmäisen karmea ja ahdistunut olo. Tilanteeseen oli liittynyt paniikkioireisiin sopivia fyysisiä oireita kuten vapinaa. Psykiatrin mukaan haastatteluiden pohjalta oli syntynyt vaikutelma, että vakuutetulla saattaisi olla hieman kohonnutta alttiutta paniikkireagoinnille, johon löytyi viitteitä esitiedoista. Myös vakuutetun isällä oli paniikkihäiriö. Paniikkihäiriön oirekuvaa ei kuitenkaan ollut löydettävissä, vain lievää alakuloisuutta, mutta ei toimintakykyä alentaneella tavalla.

 

Viitteitä psykoottisesta sairaudesta ei esitiedoissa tai nykytilassa ollut, ei myöskään merkkejä itsetuhoisuudesta ennen onnettomuutta. Psykiatrin arvion mukaan parvekkeelta hyppääminen oli tapahtunut paniikin ja pakokauhun omaisessa tilassa, jonka oli laukaissut kannabiksen käyttö. Oli oletettavaa, että päihtymystila itsessään oli löyhentänyt hetkellisesti vakuutetun realiteettitajua myötävaikuttaen impulsiiviseen ratkaisuun hypätä parvekkeelta ja heikentäen kykyä löytää tilanteeseen muu ratkaisuvaihtoehto.

 

Toisen psykiatrin vakuutetun pyynnöstä 25.11.2005 antaman lausunnon mukaan vakuutettu oli kertonut olleensa parin kaverinsa kanssa ja käyttäneensä kannabista. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta tai kokeilu. Aikaisemmin hänellä on ollut ahdistuneisuusoireistoa. Mitään erityisen poikkeavaa ei aikaisempiin käyttökertoihin ollut liittynyt. Erityisesti itsetuhoajatuksia ei vakuutetun kertoman mukaan ole aikaisemmin ollut.

 

Kyseisenä iltana vakuutettu oli tullut tavanomaisesta äkisti poikkeavalla tavalla voimakkaan ahdistuneisuuden ja tuskaisuuden valtaamaksi ja pyytänyt kavereitaan poistumaan, minkä jälkeen hän oli itsemurhatarkoituksessa mennyt parvekkeelleen heittäytyen sieltä alas. Hän kertoo tarkoituksenaan olleen kuolla saadakseen poikkeavan ja sietämättömäksi koetun olotilan lopullisesti ratkaistuksi.

 

Vastaanotolla vakuutettu käyttäytyi luontevasti ja selkeästi. Mitään viitteitä minkäänlaisten päihteiden käyttämisestä ei ollut ja tätä kerrottu vahvisti. Suisidiajatuksia ei tapahtuman jälkeen ollut eikä nytkään. Psyykkinen toimintakyky oli nyt hyvä.

 

Psykiatrin johtopäätöksenä oli, että kyseinen itsetuhoinen teko on tapahtunut ennalta‑arvaamatta, ollut tutkittavan kannalta poikkeuksellinen ja äkillinen sekä selittämätön reaktio. Hän ei ole mitenkään voinut ennalta varautua tällaiseen eikä kyseessä ole ollut suunniteltu teko. Tutkittavan tila teon hetkellä on rinnastettavissa mielenhäiriönä ilmenevään akuuttiin sekavuustilaan, missä tutkittava ei ole ollut kykenevä järkevään ajatteluun tai toimintaan. Tämä tulisi ottaa huomioon korvauskysymyksiä arvioitaessa.

 

Lautakunta on pyytänyt asiantuntijalausunnon syyntakeisuuden arvioimiseen liittyvistä kysymyksistä yleensä ja erityisesti tämän asian kannalta psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri, psykiatrian dosentti, psykoterapeutti Hannu Lauermalta. Lauerma on vastannut lautakunnan esittämiin kysymyksiin seuraavasti:

 

 

Rikosoikeudellista syyntakeisuutta selvitetään yleensä enintään kaksi kuukautta kestävässä sairaalassa tehtävässä mielentilatutkimuksessa. Siihen kuuluu perusteellinen psykiatrinen haastattelu, somaattinen tutkimus, psykologinen testaus ja tutkittavan elämänkaaren aikana hänestä kertyneiden dokumenttien ja hänet tunteneiden henkilöiden lausuntojen keruu ja analysointi. Tarpeen mukaan tehdään laboratoriotutkimuksia verestä ja virtsasta. Yleensä tutkitaan myös aivosähkökäyrä, ja tarvittaessa tehdään aivojen rakennetta kuvantavia tutkimuksia. Tutkimuksen olennainen kohde on se, onko tutkittava kyennyt ymmärtämään syytteenalaisten tekojensa tosiasiallisen ja oikeudellismoraalisen luonteen, ja onko hän kyennyt säätelemään käyttäytymistään.

 

 

 "Satunnaisen mielenhäiriön" käsite on ongelmallinen tutkimuksessa, jossa pyritään tutkittavasta jälkikäteen tehtävien huomioiden, tapahtumatietojen ja aiempien dokumenttien perusteella luomaan kuva hänen käyttäytymisestään tietyllä ajanhetkellä paljon aiemmin. Se tuleekin aniharvoin kysymykseen rikosoikeudellista syyntakeisuutta alentavana tekijänä. Satunnainen mielenhäiriö voidaan kuitenkin jälkikäteen todeta esimerkiksi siten, että tutkittavan käyttäytyminen syytteenalaisen teon hetkellä on luotettavan arvion mukaan ollut hänelle epätyypillistä, ja kiinniottamisen aikoihin tehty oikeuskemiallinen tutkimus paljastaa kuvattuihin ilmiöihin sopivan myrkytystilan, johon tutkittava ei itse ole ollut syypää. Myös esimerkiksi ohimolohkoepilepsian toteaminen tutkittavalla yhdessä sen kanssa, että tapahtumatiedoissa on luotettavasti kuvattu tälle häiriölle ominainen sekavuus ja muistamattomuus teon hetkellä, voi johtaa tällaiseen päätökseen.

 

 

Ollakseen syyntakeettomuusarvioon johtava tulee psykiatrisen diagnoosin olla selkeässä syysuhteessa syytteenalaisten tekoon. Vakavakaan diagnoosi, esimerkiksi skitsofrenia, ei suoraan johda syyntakeettomuusarvioon, vaan se on suhteutettava syytteenalaisten tekoon. Esimerkiksi harhaäänien ohjaama skitsofreenikko saattaa olla syyntakeeton tehdessään henkirikoksen siten, että hän kokee puolustaneensa henkeään, mutta syyntakeinen esimerkiksi varkauden osalta. Lähinnä syvä älyllinen kehitysvammaisuus tai syvä dementia, jotka harvoin näissä yhteyksissä tulevat kysymykseen, ovat diagnooseja joihin liittyy syyntakeettomuus lähes kaikkien ajateltavissa olevien rikosten osalta. Masennustiloista lähinnä psykoottisen masennustilan on katsottava johtavan syyntakeettomuuteen tilanteissa, joissa tästä masennuksen äärimuodosta kärsivä henkilö on yrittänyt ns. laajennettua itsemurhaa, eli surmannut omaisiaan tappaakseen lopulta itsensä.

 

 

Omaan valintaan perustunut päihteiden käyttö seuraamuksineen ei itsessään alenna syyntakeisuutta. Jos asiassa omaksuttaisiin toinen käytäntö, lähes kuka tahansa saattaisi hankkiutua päihtymystilaan tehdäkseen rikoksen "syyntakeettomana".

 

Vakuutetun tapauksessa on luotettavasti kuvattu paniikkitila kannabiksen käytön yhteydessä, suvussa esiintynyt paniikkihäiriö, mahdollinen oma taipumus paniikkireagointiin ja tekoa mahdollisesti edeltänyt lievä ajoittainen alakuloisuus. Mitkään tiedot käyttäytymisestä tai lääketieteelliset havainnot ennen tai jälkeen itsemurhayrityksen eivät viittaa psykoottiseen sairauteen, ja tekoon on erittäin suurella todennäköisyydellä vaikuttanut kannabispäihtymys. Täten vakuutettua ei mitenkään olisi voitu pitää tapahtumahetkellä rikosoikeudellisesti syyntakeettomana.

 

 

Vakuutussopimuslain (28.6.1994/543), jota on sovellettava kysymyksessä olevaan vakuutukseen pakottavana, 28 §:n 1 momentin mukaan vakuutuksenantaja on vastuusta vapaa, jos vakuutettu on tahallisesti aiheuttanut vakuutustapahtuman. Jos vakuutettu tekee itsemurhan, vakuutuksenantaja vastaa kuitenkin 2 momentin mukaan henkivakuutuksessa, jos vakuutuksenantajan vastuun alkamisesta on ennen itsemurhan tekemistä kulunut yli vuosi. Jos vakuutettu tapaturmavakuutuksessa tai sairausvakuutuksessa on aiheuttanut vakuutustapahtuman törkeästä huolimattomuudesta, vakuutuksenantajan vastuuta voidaan 3 momentin mukaan alentaa sen mukaan kuin olosuhteet huomioon ottaen on kohtuullista.

                                     

Vakuutussopimuslain 36 §:n 1 momentin mukaan vakuutuksenantaja ei saa vastuusta vapautuakseen tai sen rajoittamiseksi vedota tämän luvun [4 luku, johon 28 § sisältyy, huomautus tässä] säännöksiin, jos vakuutettu aiheuttaessaan vakuutustapahtuman taikka laiminlyödessään suojeluohjeen noudattamisen tai pelastamisvelvollisuuden oli kahtatoista vuotta nuorempi tai sellaisessa mielentilassa, ettei häntä olisi voitu tuomita rangaistukseen rikoksesta. Mitä tässä säädetään, ei sovelleta 28 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tapauksessa.

 

Kysymyksessä olevaan vakuutussopimukseen sovellettavien ehtojen kohdan 4.1 mukaan tapaturma on äkillinen, ulkoinen, ruu­miinvamman aiheuttava tapahtuma, joka sattuu vakuutetun tah­tomatta. Vakuutussopimukseen kuuluvan sairausvakuutuksen ehtojen kohdan 1 mukaan vakuutus korvaa sen voimassaoloaikana alkavan sairauden tai sattuvan tapaturman aiheuttamia hoitokuluja.

 

Asian arviointi
Asiakirjatietojen mukaan vakuutettu on hypännyt kuudennessa kerroksessa olevan asuntonsa parvekkeelta 8.2.2005 saaden itselleen lääkärinlausunnoista ilmenevät vammat, jotka ovat johtaneet mm. molempien säärien amputaatioon. Vakuutusyhtiö on kieltäytynyt maksamasta korvauksia vedoten siihen, että vakuutettu ei ole ollut rikosoikeudellisessa katsannossa syyntakeeton. Kysymyksessä ei siten ole ollut vakuutusehtojen mukainen tapaturma, joka olisi sattunut vakuutetun tahtomatta, vaan vakuutettu on aiheuttanut vammat tahallisesti. Vakuutettu on selittänyt, että hän oli kokenut kuvaamassaan tilanteessa kuolemaan johtavan hyppäämisen ainoaksi ratkaisuksi ja katsoo tehneensä teon satunnaiseen mielenhäiriöön rinnastettavassa tilassa.

 

Vakuutuksesta korvattavaksi vakuutustapahtumaksi eli tapaturmaksi on määritelty vakuutusehtojen kohdassa 4.1 äkillinen, ulkoinen, ruumiinvamman aiheuttava tapahtuma, joka sattuu vakuutetun tahtomatta. Lautakunta toteaa, että tahtoelementin sisällyttämisestä tapaturman – eli vakuutuksesta korvattavan vakuutustapahtuman – määritelmään seuraa, että vakuutusehtojen kohdalla 4.1 puututaan kysymykseen, josta on säädetty pakottavasti vakuutussopimuslain 28 §:n 1 momentissa.

 

Vakuutussopimuslain 28 §:n 1 momentti koskee nimenomaisesti vakuutustapahtuman tahallista aiheuttamista henkilövakuutuksessa, joihin myös yksityistapaturmavakuutus vakuutussopimuslain mukaan kuuluu. Tulkinta, jonka mukaan vakuutetun tahtotilaa olisi tarkasteltava vain vakuutusehtojen tapaturman määritelmän puitteissa, merkitsisi kuitenkin sitä, että vakuutussopimuslain 28 § 1 momenttia ei koskaan sovellettaisi yksityistapaturmavakuutukseen, sillä tulkinnan mukaan vakuutustapahtumaa (jonka vakuutettu olisi aiheuttanut) ei tällöin olisi lankaan sattunut. Samoin perustein näihin tilanteisiin ei voitaisi soveltaa myöskään vakuutussopimuslain 36 §:n suojasäännöstä. Tulkinta merkitsisi sitä, että vakuutuksenantajat voisivat pelkästään vakuutustapahtuman sopivalla määrittelemisellä ohittaa vakuutussopimuslain pakottavat säännökset.

 

Vakuutuslautakunta katsoo, että selostetuista syistä ja vakuutussopimuslain pakottavuuden vuoksi käsiteltävänä olevaa asiaa on arvioitava vakuutussopimuslain 28 §:n 1 momentin perusteella ja tilanteen niin vaatiessa vakuutussopimuslain 36 §:n 1 momentin pohjalta. Näin ollen vakuutusyhtiöllä ei ole oikeutta evätä vakuutuskorvausta pelkästään vetoamalla vakuutusehtojen kohdassa 4.1 asetettuun edellytykseen vakuutetun tahtomatta sattuneesta tapahtumasta.

 

Koska korvausta on haettu sairaus- ja tapaturmavakuutuksesta, vakuutussopimuslain 28 §:n 2 momentin vain henkivakuutusta koskeva säännös ei tule sovellettavaksi.

 

Hankkimaansa asiantuntijalausuntoon viitaten lautakunta toteaa, että vakuutetun tekoon on erittäin todennäköisesti vaikuttanut hänen teon aikainen kannabispäihtymyksensä. Vakuutussopimuslakia koskevan hallituksen esityksen (HE 144/1993 vp) mukaan vakuutussopimuslain 36 §:ssä tarkoitetaan nimenomaan rikosoikeudellisesti syyntakeetonta henkilöä. Voimassa olevan oikeuden mukaan päihtymystila, johon tekijä on itse itsensä saattanut, ei yksinään alenna rikosoikeudellista syyntakeisuutta. Tämän vuoksi lautakunta katsoo, että vakuutetun ei voida arvioida saadun selvityksen perusteella olleen vakuutussopimuslain 36 §:n 1 momentin mukaisessa syyntakeettomassa tilassa hypätessään parvekkeelta.

 

Asian ratkaiseminen jää näin ollen vakuutussopimuslain 28 §:n 1 momentin varaan. Keskeinen kysymys on, miten lainkohdan ilmaisua "tahallisesti aiheuttanut vakuutustapahtuman" on tulkittava. Hallituksen esityksessä vakuutussopimuslaiksi todetaan 28 §:n kohdalla, että: "Tahallisuudesta on kysymys silloin, kun vakuutettu on tarkoittanut saada aikaan vakuutustapahtuman. Vaikka vakuutustapahtuman aikaansaaminen ei ole ollut vakuutetun nimenomaisena tarkoituksena, voidaan aiheuttamista pitää tahallisena, jos vakuutettu olosuhteet huomioon ottaen on mieltänyt vakuutustapahtuman hyvin todennäköisesti seuraavan hänen menettelystään. Tahallisuuden arvioinnissa ei ole vaikutusta sillä, onko tapahtuma aiheutettu tarkoituksin saada vakuutuskorvaus vai ilman hyötymistarkoitusta."

 

Lautakunta katsoo, että nyt käsiteltävässä tilanteessa vakuutetun tahtotilaa ei ole vakuutussopimuslain 28 §:n 1 momentin puitteissa todellisuudessa mahdollista järkevästi eritellä sen suhteen, onko vakuutetun tahto suuntautunut vain vakuutusehtojen kohdassa 250.5.1 mainitun ”tapahtuman” aikaan saamiseen vai tämän tapahtuman ilmeiseen seuraukseen. Tämän vuoksi ja vakuutussopimuslakia koskevassa hallituksen esityksessä sekä korkeimman oikeuden ratkaisussa 1985 II 30 todetun perusteella asiaa on arvioitava sen mukaan, voidaanko vakuutetun edellyttää mieltäneen, että hyppäämisestä saattaakin seurata vaikea vammautuminen eikä kuolemaa. Tämä arviointitapa vastaa lautakunnan aiemmin vastaavissa tapauksissa omaksumaa kantaa.

 

Tekohetken olosuhteet huomioon ottaen vakuutetun on tässä tapauksessa täytynyt mitä ilmeisimmin parvekkeelta hypätessään mieltää saavansa surmansa. Lautakunnan käsityksen mukaan tekotavan ja hyppäämiskorkeuden perusteella vakuutetun ei ole ollut syytä vammautumista olettaa. Tämän vuoksi hänen ei voida katsoa vakuutussopimuslain 28 §:n 1 momentin mukaisesti aiheuttaneen vakuutustapahtumaa tahallisesti.

 

Selostamillaan perusteilla lautakunta katsoo, että vakuutusyhtiön tulee maksaa asiassa vakuutetulle vakuutussopimuksen mukaiset korvaukset sairaanhoitokuluista ja pysyvästä invaliditeetista.