J.L:n asiamies oli toimittanut Maanrakennusliike P:lle vahingonkorvausta koskevan kirjelmän 4.8.2006. Tuossa kirjelmässään J.L:n asiamies oli yksilöinyt sattuneen vahinkotapahtuman ja esittänyt kantanaan, että Maanrakennusliike P on menetellyt vahingonkorvausvelvollisuuden perustavalla tavalla tuottamuksellisesti. Lisäksi kirjelmässä oli yksilöity, että J.L:lle oli aiheutunut mm. otsalle kämmenen kokoineen alue, jossa ei ollut ihoa, hänen olkapäänsä oli vammautunut eikä hän ollut vieläkään voinut palata takaisin työelämään. J.L:n asiamies oli kirjelmässään todennut, että vahinkoa ei ole voitu vielä tarkemmin yksilöidä, mutta siihen palataan myöhemmin. Lisäksi kirjelmässä oli pyydetty Maanrakennusliike P:n kannanottoa asiaan sekä tiedusteltu, onko Maanrakennusliike P:llä mainittuun kaivuutyöhön liittyvää vastuuvakuutusta, jotta korvausvaatimus voitaisiin osoittaa vakuutusyhtiölle.

 

Maanrakennusliike P:n asiamies oli pyytänyt J.L:n asiamiestä 28.8.2006 yksilöimään vahinkojen laajuuden ja vaatimukset piakkoin. J.L:n asiamies oli 28.10.2008 esittänyt yksilöidyt vahingonkorvausvaatimukset.

 

Maanrakennusliike P oli tehnyt vahinkoilmoituksen 6.8.2009.

 

Yhtiö on antanut korvauspäätöksen 26.8.2009. Yhtiö on evännyt korvauksen maksamisen katsoen, että vaatimus on vanhentunut.

 

Maanrakennusliike P oli saanut J.L:n vahingonkorvausvaatimuksen 4.8.2006. Vahinkoilmoitus on tehty 6.8.2009 eli kolme vuotta sen jälkeen, kun Maanrakennusliike P on saanut tietää vahingonkorvausasiasta, jossa se on ilmoitettu korvausvelvolliseksi.

 

Maanrakennusliike P pyytää lautakunnan lausuntoa siitä, onko korvausvaatimus vanhentunut vakuutusyhtiöön nähden.

 

Maanrakennusliike P on saanut tiedon vahinkojen todellisesta laajuudesta ja luonteesta vasta 28.10.2008, jolloin J.L. oli yksilöinyt korvausvaatimuksensa määrän. Vasta tuolloin Maanrakennusliike P:llä on ollut peruste ilmoittaa asiasta vakuutusyhtiölle. Maanrakennusliike P viittaa Vakuutuslautakunnan päätökseen VKL 332/97, jonka mukaan ”tietoisuus saamisesta edellyttää sekä tietoisuutta vakuutustapahtuman tunnusmerkkien täyttymisestä että korvattavista kustannuksista”. Edelleen yhtiö viittaa lautakunnan ratkaisuun VKL 708/08, jonka mukaan ”korvausvaatimuksen esittäminen vakuutusyhtiölle edellyttää paitsi tietoisuutta vakuutustapahtuman tunnusmerkistön täyttymisestä, myös tietoa siitä, että vakuutetulle aiheutuu sellaisia kustannuksia, jotka olisivat korvattavia”.

 

Yhtiö kiistää vaatimuksen toistaen korvauspäätöksessä mainitsemansa. Lisäksi yhtiö on perustellut kantaansa vetoamalla mm. seuraaviin seikkoihin:

 

Vahinkoa kärsinyt J.L. on esittänyt vakuutuksenottajalle asiamiehensä välityksellä perustellun vahingonkorvausvaatimuksen elokuussa 2006 ja pyytänyt korvausvastuuseen kannanottoa. Henkilövahingoissa kuten tässäkin tapauksessa tarkka vahingon määrä selviää yleensä vasta myöhemmin. Vakuutuksenottaja on reagoinut korvausvaatimukseen heti elokuussa palkkaamalla lakimiehen, joka alkanut hoitaa asiaa ja selvittänyt vastuuvakuutuksen olemassaolon.

 

Vakuutuksenottajan asiamies ei ole lausunut tuottamuksesta telefaxkirjeessä mitään, vaikka kannanotto siihen olisi varmasti ollut tässä vaiheessa jo muodostettava riippumatta vahingonkorvausvaatimuksen määrästä. Sen sijaan on todettu, että vahinkoa kärsinyt J.L. olisi itse myötävaikuttanut tapahtumaan.

 

Korvausveloille on ominaista, että saatavan peruste ja/tai määrä ovat usein ainakin jossakin vaiheessa täsmentymättömiä ennen korvaussopimuksen solmimista tai tuomioistuimen kannanottoa. Vanhentumista koskevan lainsäädännön lähtökohtana kuitenkin on, että saatavan vanhentumisaikaa alkaa juosta jo ennen tätä.

 

Vastuuvakuutuksen kannalta on huomioitavaa, että vahinkoilmoituksen tekeminen merkitsee vakuutusyhtiön vakuutusehtoihin perustuvan selvittelyroolin mahdollistamisen. Vakuutusyhtiöllä on yleensä tarve saada tieto uhkaavasta vastuuvahingosta nopeasti, ja jos vastuun realisoituminen on joka tapauksessa todennäköistä, voi vakuutetun velvollisuuden lykkääminen pelkästään saamisoikeuden senhetkisen puuttumisen perusteella vaikuttaa muutoinkin melko muodolliselta tulkintakriteeriltä. Jos vakuutetun on tehtävä ilmoitus vakuutusyhtiölle ilman vahingonkorvausvaatimustakin vastuun perusteiden käytyä selväksi, voidaan kysyä, miksei vastaavaa ilmoitusvelvollisuutta olisi silloinkin, kun vakuutetulle esitetään perusteiltaan epäselvä vahingonkorvausvaatimus.

 

Vakuutusyhtiön tarve vakuutusehtojen mukaiselle kontrollille on suurimmillaan juuri silloin, kun vakuutetulle esitetään perusteeton tai huonosti perusteltu vahingonkorvausvaatimus. Vastuuvakuutusehtojen näkökulmasta on vakuutusyhtiön eikä niinkään vakuutetun tehtävä selvittää, onko vakuutetulle esitetty korvausvaatimus perusteltu.

 

Yhtiö viittaa käsityksensä tueksi mm. Justus Könkkölän väitöskirjassaan ”Vastuuvakuutus vahingonkorvausriidassa 2009” s. 230, 234 ja 232-237 esittämiin samansuuntaisiin näkökohtiin.

 

 

Lautakunnalla on ollut käytettävissään

-         kaivantotöiden suorittamista koskeva ilmoitus 6.9.2004

-         tutkintailmoitus 7.2.2005

-         vahingonkorvausvaatimus 4.8.2006

-         telefax vakuutuksenottajalta J.L:lle 28.8.2006

-         J.L:n yksilöity korvausvaatimus 28.10.2008

-         lääkärintodistus 14.11.2006

-         vakuutuksenottajan telefax 10.6.2009

-         vakuutusyhtiön vahinkoilmoituspyyntö 27.7.2009

-         sähköposteja 9.7.2009, 17.8.2009

-         vahinkoilmoitus 6.8.2009

-         J.L:n asiamiehen kirjelmä vakuutusyhtiölle 20.8.2009

-         korvauspäätös 26.8.2009

-         vakuutuksenottajan telefaxsaate

-         karttapiirroksia

-         muistio puhelinkeskustelusta

-         vakuutusehdot

 

 

 

Asiassa on kysymys siitä, onko Maanrakennusliike P:n oikeus saada korvausta vastuuvakuutuksen perusteella vanhentunut.

 

Asiassa on riidatonta, että Maanrakennusliike P on saanut vahingonkärsijä J.L:ltä korvausvaatimuksen 4.8.2006. Tuossa korvausvaatimuksessa on yksilöity tapahtunut henkilövahinko, esitetty väite Maanrakennusliike P:n huolimattomuudesta ja vahingonkorvausvelvollisuudesta sekä yksilöity, millaisia henkilövahinkoja J.L:lle on aiheutunut. Lisäksi kirjelmässä on tiedusteltu, mikä Maanrakennusliike P:n kanta asiaan on ja pyydetty esittämään, onko Maanrakennusliike P:llä vastuuvakuutusta, jotta korvausvaatimus voitaisiin osoittaa vakuutusyhtiölle.

 

Maanrakennusliike P on esittänyt, ettei sen 6.8.2009 tekemä vastuuvakuutukseen perustuva korvausvaatimus vakuutusyhtiölle olisi vanhentunut, koska vahingonkärsijä J.L oli yksilöinyt vahingonkorvausvaatimuksensa tarkemman määrän vasta 28.10.2008. Kirjelmä 4.8.2006 ei siis vielä olisi ollut riittävän yksilöity, jotta vanhentumisaika olisi alkanut kulua siitä.

 

 

 

 

Tapausta arvioitaessa on erotettava toisistaan kaksi eri oikeussuhdetta; vahingonkärsijä J.L.:n ja vahingonaiheuttaja Maanrakennusliike P:n välinen sopimuksenulkoinen vahingonkorvaussuhde sekä vakuutuksenottaja Maanrakennusliike P:n ja vastuuvakuutusyhtiön välinen vastuuvakuutussopimussuhde. Jotta korvausta voitaisiin vaatia vastuuvakuutuksesta, tulee varsinaisen vahingonkorvausvelan olla olemassa vanhentumattomana. Tätä kysymystä arvioidaan yleisten velan vanhentumista koskevien säännösten perusteella. Tarkastelussa on merkityksellistä ensinnäkin, mistä ajankohdasta vanhentumisajan laskeminen ylipäänsä aloitetaan, ja toiseksi, onko vanhentuminen mahdollisesti katkaistu edellytettävällä tavalla riittävän yksilöidysti.

 

Riippumatta siitä, mistä vahingonkorvausvelan vanhentuminen alkaa tai miten sen vanhentuminen katkaistaan, on kuitenkin vielä tarkasteltava erikseen, onko vahingonkorvausvelan olemassaolosta johdettava vakuutuksenottajan oikeus saada vakuutuskorvausta vastuuvakuutusyhtiöstä vanhentunut. Tästä kysymyksestä säädetään vakuutussopimuslain 73 §:ssä näin: ”Vakuutussopimukseen perustuva korvausvaatimus on esitettävä vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää mahdollisuudestaan saada korvausta ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluessa vakuutustapahtuman sattumisesta. Korvausvaatimuksen esittämiseen rinnastetaan ilmoituksen tekeminen vakuutustapahtumasta”.

 

Kokonaistilanne voi muodostua sellaiseksi, että vaikka varsinainen vahingonkärsijän ja vahingonaiheuttajan välinen vahingonkorvausvelka ei olisikaan heidän välillään vanhentunut, sen olemassaolosta johdettava vahingonaiheuttajan oikeus vastuuvakuutuskorvaukseen saattaa olla vanhentunut hänen ja vakuutusyhtiön välisessä suhteessa. Tällainen lopputulos voi seurata esimerkiksi siitä, että vahingonkärsijä on kohdistanut vakuutettuna olevaan vahingonaiheuttajaan niin yksilöityjä vaatimuksia, että vakuutussopimuslain 73 §:ssä säädetyt edellytykset vakuutuskorvaussaatavan vanhentumiselle täyttyvät, vaikka alkuperäisen vahingonkorvausvelan vanhentumisaika ei ehkä vielä ole edes alkanut kulua.

 

 

Vahingonkorvausvastuun vanhentumista arvioidaan vahingonaiheuttajan ja vahingonkärsijän välillä henkilövahingoissa hieman eri tavoin kuin muissa vahinkolajeissa. Velan vanhentumisesta annetun lain 4 §:n mukaan vanhentumisaika on kolme vuotta. 7 §:n 2 momentissa säädettyä ehdotonta, vastuuperusteesta laskettavaa 10 vuoden vanhentumisaikaa ei kuitenkaan sovelleta henkilövahingoissa. Jotta vanhentumisaika alkaisi kulua, edellytetään henkilövahingoissa, että vahingonkärsineellä on tieto hänelle aiheutuneista vammoista tai sairauksista ja niiden syy-yhteydestä vastuuperusteena olevaan tapahtumaan sekä siitä, kuka on vastuussa vahingosta (esim. KKO 2001:58).

 

Lautakunnan käytettävissä olevan selvityksen perusteella jää hieman epäselväksi, milloin vahingonkärsijä J.L:llä on pitänyt olla häneltä henkilövahingon kärsijänä edellytettävällä tavalla riittävä tieto kärsimistään vammoista ja niiden syy-yhteydestä vastuuperusteena olevaan vahinkotapahtumaan 7.9.2004 sekä siitä, että Maanrakennusliike P on vastuussa vahingosta. Tällä varsinaisen vahingonkorvausvelan vanhentumisajan alkamiseen liittyvällä näkökohdalla ei kuitenkaan ole olennaista merkitystä nyt esillä olevan, vastuuvakuutuskorvauksen vanhentumista koskevan asian ratkaisemisen kannalta.

 

Olennaista on, onko J.L:n Maanrakennusliike P:lle 4.8.2006 esittämä kirjelmä ollut sisällöltään niin yksilöity, että se on aiheuttanut nimenomaan vakuutuskorvauksen vanhentumista koskevan vakuutussopimuslain 73 §:n mukaisen vanhentumisajan alkamisen tuolloin. Jos vakuutuskorvauksen vanhentumisaika on alkanut kulua 4.8.2006 eikä Maanrakennusliike P:n esittämin tavoin vasta 28.10.2008, on vastuuvakuutuskorvausta koskenut, vasta 6.8.2009 vakuutusyhtiölle esitetty korvausvaatimus vanhentunut riippumatta siitä, että varsinaisen vahingonkorvausvelan vanhentumisaika ei ehkä olisikaan alkanut juosta vielä 4.8.2006 vaan vasta sitä myöhemmin.

 

Lautakunta arvioi tätä oikeudellista taustaa vasten J.L:n 4.8.2006 esittämän vaatimuskirjelmän merkitystä seuraavasti.

 

 

Maanrakennusliike P on saanut vahingonkärsijä J.L:ltä korvausvaatimuksen 4.8.2006. Tuossa korvausvaatimuksessa on yksilöity tapahtunut henkilövahinko, esitetty väite Maanrakennusliike P:n huolimattomuudesta ja vahingonkorvausvelvollisuudesta sekä yksilöity, millaisia henkilövahinkoja J.L:lle on aiheutunut. Lisäksi kirjelmässä on tiedusteltu, mikä Maanrakennusliike P:n kanta asiaan on ja pyydetty esittämään, onko Maanrakennusliike P:llä vastuuvakuutusta, jotta korvausvaatimus voitaisiin osoittaa vakuutusyhtiölle.

 

1.1.2004 voimaan tullut yleinen velan vanhentumista koskeva sääntely lähtee siitä, että korvausvaatimus on yksilöitävä riittävällä tarkkuudella, jotta vanhentumisvaikutus alkaisi. Velan vanhentumisesta annetun lain 10.2 §:n mukaan velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa. Jos kysymys on 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvauksesta tai hyvityksestä, velkojan tekemästä muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa.

 

Velan vanhentumisesta annetun lain 10.2 §:n esitöiden (HE 187/2002 s. 57) mukaan ”korvausvelan tai muun hyvityksen vanhentumista katkaistessaan velkojan olisi siten ilmoitettava velan perusteena olevat tosiseikat sekä velan arvioitu määrä muistutushetkellä. Pelkästään ilmoitus, jonka mukaan kysymyksessä on vahingonkorvaus tai muu hyvitys, ei siten riitä. Ilmoituksesta on käytävä ilmi vaatimuksen arvioimiseksi tarpeelliset tosiseikat. Perusteesta on ilmoitettava teko, laiminlyönti, tapahtuma tai muu olosuhde, joka velkojan käsityksen mukaan aiheuttaa korvaus- tai hyvitysvastuun, sekä näin aiheutettu vahinko. Velkojalta ei vaadita arvioita oikeudellisista kysymyksistä, kuten vahingonaiheuttajan tuottamuksesta tai vahinkoaiheista. Toisaalta taas pelkästään sellainen virheilmoitus, jossa todetaan tuotteen virheellisyys ilmoittamatta minkäänlaista vaatimusta, ei riitä velan vanhentumisen katkaisuksi. Vahingon määrän osalta ei kuitenkaan vaadita tarkkaa rahamäärää. Liitännäisvaatimuksia kuten viivästyskorkoa ei tarvitse ilmoittaa.”

 

Vakuutusyhtiönkin vastineessaan esittämät vastuuvakuutuskorvauksen vanhentumista koskevat yleiset näkökohdat puoltavat sitä, ettei nimenomaan vakuutuskorvauksen vanhentumista koskevaa vakuutussopimuslain 73 §:ää tulkittaessa noudateta samoja vaatimuksen yksilöintiä koskevia vaatimuksia kuin yleisessä velan vanhentumista koskevassa sääntelyssä on 1.1.2004 alkaen voimaantulleiden säännösten nojalla edellytettävä.

 

Lautakunta on katsonut lukuisissa oikeusturvavakuutusta koskevissa ratkaisuissaan, että oikeusturvavakuutuskorvauksen vakuutussopimuslain 73 §:n mukainen vanhentumisaika alkaa kulua aikaisintaan siitä hetkestä lukien, kun vakuutettu saa asiamieheltään asianajolaskun. Ratkaisukäytäntöä on perusteltu sillä, että ainakaan ennen kuin asiamies on esittänyt vakuutettuna olevalle päämiehelleen asianajolaskun, mitään oikeusturvavakuutuksesta korvattavia kuluja ei ole syntynyt. Selostetusta oikeusturvavakuutusta koskevasta ratkaisukäytännöstä ei kuitenkaan voida tehdä johtopäätöstä, jonka mukaan myös nyt tarkasteltavana olevassa vastuuvakuutuskorvauksen vanhentumista koskevassa asiassa olisi lähdettävä siitä, että (vastuu)vakuutuskorvauksen vanhentumisaika alkaisi juosta aikaisintaan siitä lukien, kun (vastuu)vakuutettu on saanut euromääräisesti yksilöidyn vahingonkorvausvaatimuksen.

 

Lautakunnan käsityksen mukaan J.L:n kirjelmä 4.8.2006 sisältää jopa velan vanhentumisesta annetun lain 10.2 §:ssä edellytettävällä tavalla riittävän yksilöinnin J.L:n kärsimää henkilövahinkoa koskevasta vahingonkorvausvelasta. Kun J.L:n kirjelmä 4.8.2006 on niin yksilöity, että se kelpaa jopa velan vanhentumisesta annetun lain 10.2 §:ssä tarkoitetuksi vapaaehtoiseksi velan katkaisutoimeksi, on vaikea nähdä, miten Maanrakennusliike P voisi menestyksellisesti vedota siihen, ettei sillä ollut 4.8.2006 myös vakuutussopimuslain 73 §:ssä tarkoitetuin tavoin riittävää tietoa mahdollisuudestaan saada vakuutuskorvausta.

 

Asiassa ei ole edes väitetty, että J.L:n olisi todettu myöhemmin saaneen kokonaan muita vammoja kuin mitkä kirjelmässä 4.8.2006 on yksilöity. Vanhentumiskysymyksen tarkasteluun eivät siten vaikuta, miten J.L:n kärsimien vammojen diagnoosit ovat tarkentuneet, miten hänen vammojensa hoito on edennyt ja milloin erilaiset noista vammoista aiheutuneet hoitokulut ovat syntyneet.

 

Maanrakennusliike P:llä on lautakunnan käsityksen mukaan pitänyt olla saamansa 4.8.2006 päivätyn kirjelmän perusteella riittävät tiedot sen arvioimiseksi, että se voi joutua vahingonkorvausvelvolliseksi J.L:lle aiheutuneista henkilövahingoista, joiden yksityiskohtaisempi ja tarkempi määrä tosin on vielä tässä vaiheessa jäänyt yksilöimättä. Tämä tarkoittaa, että Maanrakennusliike P:n on samalla pitänyt tietää mahdollisuudestaan saada korvausta vastuuvakuutuksensa perusteella. Koska vahinkoilmoitus on tehty vasta 6.8.2009, tarkastelun lähtökohdaksi on siten otettava, että korvausvaatimus on vanhentunut vakuutusyhtiöön nähden.

 

 

Lautakunnan käytettävissä olevasta vakuutusyhtiön korvauskäsittelijän lisäselvityspyynnöstä 27.7.2009 ja toisen korvauskäsittelijän sähköpostiviestistä 17.8.2009 klo 10:52 käy ilmi, että yhtiössä on aloitettu puheena olevan, sittemmin korvauspäätöksessä vanhentuneeksi katsotun vakuutustapahtuman korvauskäsittely. Lisäselvityspyynnössä 27.7.2009 todetaan, että ”meille on toimitettu oheiset asiakirjat. Jotta voisimme käsitellä kyseisen vahinkoasian vastuuvakuutuksenne perusteella, pyydämme Teitä ystävällisesti toimittamaan meille asiasta vastuuvahinkoilmoituksen”. Sähköpostiviestissä 17.8.2009 lukee: ”Viitaten otsikkoasiaan, pyytäisin Teitä ystävällisesti toimittamaan meille kaiken asiaan liittyvän poliisin tutkintaa koskevan esitutkintamateriaalin sekä mahdollisen syyteratkaisun”.

 

Vastuuvakuutusyhtiöllä tulee olla mahdollisuus korvausratkaisuaan perustellessaan hankkia käyttöönsä myös sittemmin vanhentuneeksi katsomaansa vakuutustapahtumaa koskevaa selvitystä. Pelkästään se, että vakuutusyhtiö on aloittanut sittemmin ensimmäisessä korvauspäätöksessään vanhentuneeksi katsomansa vahinkoasian korvauskäsittelyn, ei siten merkitse sitä, että vakuutusyhtiö olisi tunnustanut vastuunsa asiassa tai muutoin menettänyt oikeutensa vedota vanhentumiseen. Myöskään lausunnonpyytäjä ei ole tällaista väittänyt. Merkitystä ei ole myöskään sillä, että vakuutusyhtiölle on pitänyt olla jo vahinkoilmoituksen tekemiseen mennessä käyttöönsä kertyneen aineiston perusteella selvää, että korvausvaatimus on vanhentunut.

 

 

Edellä esitetyin perustein on päädyttävä siihen, että Maanrakennusliike P:n korvausvaatimus 6.8.2009 on vanhentunut vakuutussopimuslain 73 §:n perusteella.

 

Lautakunta pitää vakuutusyhtiön korvausratkaisua asianmukaisena.

 

Tämän lausunnon antamiseen osallistuivat yksimielisesti puheenjohtaja

Sisula-Tulokas, jäsenet Karimäki, Norio-Timonen ja Rusanen sekä varajäsen Ijäs. Sihteerinä toimi Saarikoski.

 

 

VAKUUTUSLAUTAKUNTA