Tapahtumatiedot

A oli sopinut vakuutusyhtiön kanssa sijoitussidonnaisesta vapaaehtoisesta eläkevakuutuksesta yhtiön edustajalta saamansa 17.1.1998 päivätyn tuottolaskelman perusteella. Vakuutuksesta 27.1.1998 annetun sopimuskirjan mukaan säännöllinen vakuutusmaksu oli 750 mk/kk ja maksusitoumusaika 16 vuotta. Vakuutuksen eläke-etuudet oli määrä maksaa 30.3.2014 alkaen kuukausittain tasasuuruisena eläkkeenä seitsemän vuoden ajan.

Korkein oikeus katsoi erään toisen vakuutuksenottajan kanteesta 25.3.2010 antamallaan ennakkopäätöksellä KKO:2010:25 vakuutusyhtiön antaneen eläkevakuutusta markkinoidessaan vakuutusta koskevassa tarjouslaskelmassa harhaanjohtavia tietoja vakuutuksen hinnasta ja eläkkeen kertymästä. Markkinoinnissa annettujen tietojen vuoksi vakuutusyhtiöllä ei ollut oikeutta periä kantajalta vakuutusehdoissa mainittua yhden prosentin suuruista nk. hallinnointikulua, vaan vakuutuksen eläkerahastokertymä tuli laskea ilman sitä.

Kuluttaja-asiamies, joka oli avustanut asiassa kantajaa, neuvotteli oikeudenkäynnin jälkeen vakuutusyhtiön kanssa ratkaisun vaikutuksista vakuutusyhtiön muiden asiakkaiden asemaan. Neuvottelujen lopputuloksena kuluttaja-asiamies ja vakuutusyhtiö sopivat siitä, että vakuutusyhtiö tarjoaisi ennakkopäätöksen edellyttämää hyvitystä kaikille niille vakuutuksenottajilleen, jotka olivat saaneet vakuutuksestaan samanlaisen ratkaisussa harhaanjohtavaksi katsotun tarjouslaskelman. Edellytyksenä oli, että vakuutus oli otettu ja tarjouslaskelma saatu viimeistään heinäkuussa 2003 ja asiakas toimittaisi siitä kopion vakuutusyhtiölle 31.10.2010 mennessä. Hyvityksen saaminen edellytti tarjouslaskelmaa, koska KKO:n ratkaisu perustui nimenomaan laskelman harhaanjohtavuuteen, eikä tarjouslaskelmaa ollut annettu kaikille vakuutuksenottajille.

Vakuutusyhtiö lähetti asiasta A:lle 16.9.2010 päivätyn ilmoituksen, jossa se kehotti A:ta toimittamaan yhtiölle kopion mahdollisesta vakuutusta koskeneesta tarjouslaskelmasta 31.10.2010 mennessä. A lähetti vakuutuksestaan saamansa tarjouslaskelmakopion 4.2.2011vakuutusyhtiölle, jolle se saapui saapumisleiman mukaan 9.2.2011.

Vakuutusyhtiön päätös

Vakuutusyhtiö totesi 14.7.2011 päiväämässään kirjeessä A:n lähettäneen tarjouslaskelman annetun aikarajan jälkeen. Yhtiön mukaan A ei sen vuoksi ollut oikeutettu vakuutuksesta perityn 1 %:n hallinnointikulun hyvitykseen.

Vakuutusyhtiö pysyi kielteisessä kannassaan 21.11.2011 antamassaan päätöksessä. A ei ollut esittänyt perustetta sille, miksi hän oli toimittanut asiakirjat annetun aikarajan jälkeen.

Valitus

A vaatii hyvityksen antamista eläkevakuutukselleen. Hänen mielestään vakuutusyhtiö ei voi mielivaltaisesti kieltäytyä hyvityksen antamisesta itse asettamaansa lyhyeen määräaikaan vedoten. KKO:n päätös on suhteellisen tuore eikä yleinen saatavien vanhentuminen voi missään nimessä tulla kysymykseen.

Vakuutusyhtiö on tivannut erityisen painavaa perustetta määräajan noudattamatta jättämiselle. A:n mukaan peruste on se, että vakuutusyhtiö on toiminut väärin ja vastoin KKO:n päätöstä 2010:25. Laki antaa tietyn miniajan oikeuksien toteuttamiselle eikä korvaussaatava ole vanhentunut. Hänen ymmärtääkseen vakuutusyhtiö ei kiistä velvoitettaan vaan vetoaa vanhentumiseen.

Vakuutusyhtiön vastine

Vakuutusyhtiö kiistää A:n vaatimuksen perusteettomana. Päätös olla myöntämättä yhden prosentin hallinnointikulun hyvitystä on perustunut siihen, että A on laiminlyönyt toimittaa yhtiölle vaatimuksensa ja jäljennöksen saamastaan tarjouslaskelmasta kohtuullisen ajan kuluessa siitä, kun yhtiö on ilmoittanut hänelle mahdollisuudesta vaatia hyvitystä. Päätös on näin ollen lainmukainen ja oikea.

Tapahtumainkulku

Vakuutusyhtiö viittaa kuluttajaviranomaisten (kuluttajavirasto ja kuluttaja-asiamies) kanssa asiassa tekemäänsä sovintoon, jonka sisältö on selostettu kuluttajaviranomaisten tiedotteessa 23.9.2010. Tiedotteessa on vahvistettu nimenomaisesti, että vakuutuksenottajan tulee hyvityksen saadakseen toimittaa tarjouslaskelman jäljennös vakuutusyhtiölle viimeistään 31.10.2010 mennessä.

Tällä seikalla on asiassa olennainen merkitys. A väittää, että vakuutusyhtiö olisi "asettanut itselleen mielivaltaisen lyhyen ajan korvauksen maksamiselle", mikä ei pidä paikkaansa. Kuten kuluttajaviranomaisten tiedotteesta havaitaan, määräaika ei ole yksin yhtiön asettama, vaan se perustuu yhdessä kuluttajaviranomaisten kanssa tehtyyn arvioon hyvityksen vaatimiseksi tarvittavasta kohtuullisesta reklamointiajasta.

Vakuutusyhtiö toteaa postittaneensa 16.9.2010 kaikille yhtiöstä eläkevakuutuksen, säästövakuutuksen tai sijoitusvakuutuksen viimeistään heinäkuussa 2003 hankkineille asiakkailleen kirjeen, jossa yhtiö selosti korkeimman oikeuden ratkaisun sisältöä ja sitä seurannutta sovintoa kuluttajaviranomaisten kanssa. Kirjeessä mainittiin myös, että tarjouslaskelman tekeminen ei ollut pakollista, eivätkä vakuutusten myyjät tästä johtuen olleet aina antaneet laskelmaa asiakkaille myyntitilanteessa. Tämän vuoksi yhtiö ohjeisti kirjeessä, että hyvityksen vaatimiseksi asiakkaiden tulee toimittaa yhtiölle täytetty lomake ja kopio saamastaan tarjouslaskelmasta viimeistään 31.10.2010 mennessä. Yhtiö viittaa jäljennökseen A:lle lähettämästään asiakaskirjeestä.

Useat asiakkaat toimivat ohjeistuksen mukaisesti ja toimittivat tarjouslaskelman jäljennöksen sisältävän vaatimuksen kyseisen määräajan puitteissa. Vakuutusyhtiö toteaa hyväksyneensä myös 31.10.2010 jälkeen toimitettuja vaatimuksia siltä osin, kuin ne ovat saapuneet yhtiölle ennen 31.12.2010. Näiden vaatimusten hyväksyminen on perustunut siihen, että vaatimusten esittäjien voitaneen katsoa toimineen yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisessa kohtuullisessa reklamointiajassa.

Sen sijaan 31.12.2010 jälkeen saapuneita vaatimuksia ei ole hyväksytty muutoin kuin tietyissä poikkeustapauksissa, joissa asiakas on voinut toteennäyttää pätevän syyn myöhästymiselleen. Vakuutusyhtiön näkemyksen mukaan vuoden 2010 jälkeen saapuneet vaatimukset ovat liian myöhään tehtyjä, minkä johdosta niiden esittäjät ovat menettäneet oikeutensa hyvitykseen.

A toimitti vaatimuksensa ja jäljennöksen tarjouslaskelmasta vakuutusyhtiölle vasta 4.2.2011 eli noin viisi kuukautta sen jälkeen, kun yhtiö oli ohjeistanut häntä siitä, miten hyvityksen vaatimiseksi tulee toimia. Jäljempänä todetuin tavoin A on menettänyt oikeuden hyvitykseen laiminlyötyään toimittaa vaatimuksensa yhtiölle kohtuullisessa ajassa.

A ei ole edes väittänyt, että hän ei olisi kyennyt toimittamaan tarjouslaskelman jäljennöstä sisältävää vaatimustaan kohtuullisessa ajassa. On siten ilmeistä,

että A:lla ei ole mitään hyväksyttävää syytä myöhästymiselleen, joka antaisi mahdollisesti aiheen arvioida hänen oikeuttaan hyvitykseen vastoin yhtiön asiassa tekemää päätöstä. Vakuutusyhtiö kiinnittää lautakunnan huomiota siihen, että A on suorittanut sekä oikeustieteellisen loppututkinnon että varatuomarin pätevyyteen tarvittavan tuomioistuinharjoittelun. Tiedot ilmenevät teoksesta Suomen Lakimiehet 1988. Jostain syystä A ei mainitse koulutustaan tai ammatillista taustaansa kirjelmässään lainkaan, mutta A:n koulutuksella on merkitystä arvioitaessa sitä, minkälaista menettelyä häneltä on voitu edellyttää asiassa.

Oikeudellinen arviointi

Asian oikeudellisessa arvioinnissa on kysymys siitä, onko A ollut velvollinen noudattamaan yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaista kohtuullista reklamointiaikaa vaatiakseen vakuutusyhtiöltä puheena olevaa hyvitystä yhden prosentin hallinnointikulun osalta. Lisäksi asiassa on arvioitava, onko A laiminlyönyt noudattaa kohtuullista reklamointiaikaa ja siten menettänyt oikeuden vaatia hyvitystä vakuutusyhtiöltä.

Vakuutusyhtiön käsityksen mukaan A:lla on ollut velvollisuus toimittaa yhtiölle vaatimus ja jäljennös saamastaan tarjouslaskelmasta kohtuullisessa ajassa saatuaan yhtiön kirjeen 16.9.2010. A ei ole kuitenkaan toiminut näin, vaan on toimittanut vaatimuksen ja tarjouslaskelmajäljennöksen noin viisi kuukautta myöhemmin 4.2.2011. A on myöhästymisensä johdosta menettänyt oikeuden vaatia hyvitystä yhtiöltä.

Vakuutussopimuslaissa ei ole säädetty vakuutuksenottajan reklamointivelvollisuudesta tilanteessa, jossa vakuutuksenottaja on havainnut vakuutuksenantajan antamissa tiedoissa vakuutussopimuslain 9 §:ssä tarkoitettuja virheitä tai puutteita. Vakuutusyhtiön tiedossa ei ole myöskään korkeimman oikeuden julkaistua ennakkoratkaisua, jossa reklamointivelvollisuutta koskevaan kysymykseen olisi otettu kantaa nimenomaan vakuutussopimuksen osalta.

Sen sijaan vakuutussopimuslain 9 §:n esitöissä on vahvistettu vakuutuksenottajan reklamointivelvollisuus esillä olevan kaltaisessa tilanteessa: "Jos vakuutuksenantaja on menetellyt markkinoinnissaan lainvastaisesti, myös sopimusoikeuden yleiset oikeusperiaatteet voivat tulla sovellettaviksi. Niiden nojalla vakuutuksenottajalle voi syntyä oikeus purkaa vakuutussopimus ja saada mahdollisesti maksetut vakuutusmaksut takaisin. Toisaalta vakuutuksenottajalle voi syntyä velvollisuus ilmoittaa vakuutuksenantajalle, jos hän sopimuksen tekemisen jälkeen havaitsee markkinointitiedot virheellisiksi tai harhaanjohtaviksi. Ilmoituksen laiminlyönti voi johtaa siihen, että vakuutuksenottajan katsotaan hyväksyneen sopimuksen vakuutusehtojen mukaisena. Jos vakuutuksenottaja reklamoi, hän säilyttää oikeutensa vedota markkinoinnissa annettuihin tietoihin."

Vakuutussopimuslain esityöt tukevat vakuutusyhtiön näkemystä, jonka mukaan A:lla on ollut velvollisuus toimittaa tarjouslaskelman jäljennöksen sisältävä vaatimuksensa yhtiölle kohtuullisessa ajassa yhtiön asiakaskirjeen 16.9.2010 saatuaan. A:n on katsottava tulleen tietoiseksi tarjouslaskelman mahdollisesta harhaanjohtavuudesta viimeistään yhtiön kirjeen johdosta. Kirjeessä on edellä todetuin tavoin selostettu yksityiskohtaisesti korkeimman oikeuden ratkaisun sisältöä ja ohjeistettu siitä, miten tulee toimia hyvityksen vaatimiseksi. Kirjeen saatuaan A:lle ei ole voinut jäädä epäselväksi, miten ja missä ajassa hänen tulee toimia vaatimuksensa toteuttamiseksi.

Tästä huolimatta A on toimittanut vakuutusyhtiölle tarjouslaskelman jäljennöksen ja esittänyt siihen perustuvan vaatimuksensa vasta noin viiden kuukauden kuluttua kirjeen saatuaan. Vaatimusta ei ole esitetty kohtuullisen ajan kuluessa. A on siten menettänyt oikeuden vaatimusten esittämiseen yhtiötä kohtaan.

Yhtiön ja kuluttajaviranomaisten yhdessä asettama määräaika ei ole lain tai oikeuskäytännön vastainen

A on väittänyt, että vakuutusyhtiö olisi asettanut "mielivaltaisen lyhyen ajan korvauksien maksamiselle". Hän katsoo lisäksi, että yhtiön kieltäytyminen hyvityksen maksamisesta olisi vastoin Suomen lakia ja KKO:n ennakkoratkaisua KKO 2010:25. A:n väitteet ovat perusteettomia eikä A esitä mitään selvitystä yksilöimättömien väitteidensä tueksi.

Vakuutusyhtiö kiinnittää huomiota siihen, että kirjeessä 16.9.2010 annettu ohjeistus asiakkaille on perustunut kokonaisuudessaan yhdessä kuluttajaviranomaisten kanssa sovittuun menettelyyn. Kuluttajaviranomaisten osallistuminen asiakaskirjeen laadintaan on varmistanut sen, että myös vakuutuksenottajien edut ovat tulleet asianmukaisesti huomioon otetuiksi.

Vakuutusyhtiö ja kuluttajaviranomaiset ovatkin sovintoratkaisun tekemisen yhteydessä arvioineet yhdessä sitä, mikä on Suomen sopimusoikeuden yleisten periaatteiden nojalla vakuutuksenottajien kannalta kohtuullinen aika esittää tarjouslaskelmaan perustuvat vaatimukset. On selvää, että kuluttajaviranomaiset eivät olisi hyväksyneet A:n väittämää "mielivaltaisen lyhyttä määräaikaa" vakuutuksenottajien vaatimusten esittämiseksi.

Esimerkiksi Vakuutuslautakunnan ja Kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännössä kohtuulliseksi reklamointiajaksi on katsottu yhdestä kahteen kuukautta siitä, kun virhe on havaittu. Vakuutusyhtiön ja kuluttajaviranomaisten yhdessä sopima ja vakuutuksenottajille ilmoitettu reklamaatioaika on yhdenmukainen kyseisen ratkaisukäytännön kanssa. Näin ollen A:n väitteet siitä, että yhtiön menettely asiassa olisi lainvastainen, tai että yhtiö olisi asettanut mielivaltaisen lyhyen ajan vakuutuksenottajille vaatimusten esittämiseen, ovat selvästi perusteettomia.

Myöskään ennakkoratkaisussa KKO 2010:25 ei ole otettu kantaa siihen, missä ajassa vakuutuksenottajan tulee esittää vakuutuksenantajan antamiin virheellisiin tai harhaanjohtaviin tietoihin perustuvat vaatimuksensa. Vakuutusyhtiön menettely ei siten ole A:n väittämin tavoin myöskään kyseisen korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun vastainen.

Kohtuullisen reklamointiajan pituus on yhdestä kahteen kuukautta

Vakuutuksenottajalta edellytettävän reklamointiajan pituutta on arvioitava yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden nojalla. Ensinnäkin Vakuutuslautakunnan ja Kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännössä reklamointiajan on katsottu olevan hyvin lyhyt, noin yhdestä kahteen kuukautta siitä lukien, kun vakuutuksenottaja tai kuluttaja on havainnut virheen. (Tältä osin vakuutusyhtiö viittaa teokseen Bärlund: Reklamation i konsumentavtal, 2002, s. 190) Toiseksi selvityksestä ilmenee, että virheilmoituksen tekemistä noin viisi kuukautta virheen havaitsemisen jälkeen on pidetty liian myöhään esitettynä.

Ratkaisukäytäntö tukee siten vakuutusyhtiön näkemystä, jonka mukaan A:lla on ollut velvollisuus esittää tarjouslaskelman jäljennöksen sisältävä vaatimuksensa yhtiölle viimeistään noin 1 - 2 kuukauden kuluttua yhtiön asiakaskirjeen 16.9.2010 saatuaan. Käytäntö osoittaa joka tapauksessa, että A:n noin viisi kuukautta myöhemmin esittämä vaatimus on liian myöhään tehty, minkä johdosta A on menettänyt oikeuden vaatimuksen esittämiseen.

Vakuutusyhtiö viittaa Vakuutuslautakunnan lausuntoon VKL 370/05 (21.6.2006), jossa oli kysymys muun ohella siitä, missä ajassa vakuutuksenottajan oli tullut reklamoida vakuutusyhtiölle saamiensa markkinointitietojen virheellisyydestä ja omasta käsityksestään vakuutussopimuksen sisällöstä.

Vakuutuslautakunta katsoi vakuutuksenottajalle voivan syntyä reklamaatiovelvollisuus, kun hän havaitsee vakuutuksen markkinointitietojen olleen virheellisiä. Tapauksessa vakuutuksenottajan katsottiin havainneen tiedonantovirheen 30.1.2002 päivätystä vakuutusyhtiön vuositiedotteesta. Kohtuullisena aikana lautakunta piti yhtä kuukautta tiedotteen saamisesta, eli A:n olisi tullut reklamoida asiasta 6.3.2002 mennessä. Kun hän ei ollut näin tehnyt, lautakunta katsoi, että vakuutusyhtiö ei ollut vastuussa mainitun ajankohdan jälkeen tapahtuneesta vakuutussäästöjen arvon alentumisesta..

Lausunto tukee vakuutusyhtiön käsitystä siitä, että A:lla on ollut velvollisuus toimittaa vaatimuksensa ja tarjouslaskelman jäljennös yhtiölle kohtuullisessa noin 1 - 2 kuukauden ajassa yhtiön asiaa koskevan kirjeen 16.9.2010 saatuaan. A on laiminlyönyt noudattaa kohtuullista reklamointiaikaa. Vakuutuslautakunnan ratkaisu osoittaa, että A:n noin viisi kuukautta vakuutusyhtiön asiakaskirjeen jälkeen tekemää reklamaatiota ei voida pitää kohtuullisen ajan kuluessa esitettynä. A:n laiminlyönnistä reklamoida kohtuullisessa ajassa seuraa, että hän on menettänyt oikeuden vaatia puheena olevaa hyvitystä yhden prosentin hallinnointikulun osuudesta.

Vakuutusyhtiö viittaa myös Kuluttajariitalautakunnan ratkaisuun 03/33/578 (15.3.2005). Vaikka kuluttajansuojalaki ei sovellukaan suoraan vakuutussopimuksiin, voidaan yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaan noudatettavan kohtuullisen reklamaatioajan pituuteen hakea johtoa myös Kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännöstä. Mainitussa asiassa oli kysymys muun ohella siitä, oliko autoliikkeestä matkailuauton ostanut K reklamoinut myyjälle ajoissa havaitsemastaan auton dieselpumpun rikkoutumisesta. Kuluttajariitalautakunta totesi K:n ilmoittaneen asiasta autoliikkeelle noin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun pumppu oli rikkoutunut.

Kuluttajariitalautakunta viittasi ratkaisussaan kuluttajansuojalain 5 luvun 16 §:ään, jonka mukaan ostaja ei saa vedota tavaran virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä myyjälle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän havaitsi virheen tai hänen olisi pitänyt se havaita. Sanotun säännöksen mukaan virheilmoitus voidaan kuitenkin aina tehdä kahden kuukauden kuluessa siitä, kun ostaja havaitsi virheen.

Kuluttajariitalautakunta totesi, että kuluttajansuojalain mukainen kahden kuukauden vähimmäisreklamaatioaika perustuu EY-direktiiviin (1999/44/EY). Direktiivin sanamuoto ei lautakunnan mukaan edellytä sitä, että kahden kuukauden aika laskettaisiin virheen tosiasiallisesta havaitsemisesta; ajankohdan selvittäminen olisi usein vaikeaa ja kuluttaja voisi aina esittää selvityksenä subjektiivisen käsityksensä siitä, milloin hän havaitsi virheen. Lautakunta totesikin, että säännöksen ilmaisua "kun ostaja havaitsi virheen" on tulkittava objektiivisesti. Lautakunta katsoi siten, että kahden kuukauden reklamaatioaika alkoi kulua jo siitä, kun kuluttajan olisi pitänyt havaita virhe. Lautakunta päätyi katsomaan, että K oli tehnyt virheilmoituksen kuluttajansuojalain 5 luvun 16 §:ssä edellytetyssä kahden kuukauden määräajassa.

Myös kyseinen ratkaisu tukee näkemystä, jonka mukaan A:n olisi tullut esittää vaatimuksensa vakuutusyhtiötä kohtaan kohtuullisessa noin 1 - 2 kuukauden ajassa siitä lukien, kun hänen on tullut havaita tarjouslaskelman harhaanjohtavuus asiakaskirjeestä 16.9.2010. Ratkaisu osoittaa, että A:n noin viisi kuukautta asiakaskirjeen jälkeen esittämä vaatimus on liian myöhään esitetty.

Kuluttajariitalautakunnan ratkaisussa 3120/36/08 (11.6.2009) oli kysymys ostajan K havaitsemasta virheestä uistelusiiman kestävyydessä ja siitä, oliko K reklamoinut virheestä myyjäliikkeelle oikea-aikaisesti. Lautakunta katsoi selvitetyksi, että K oli ensimmäisen kerran epäillyt siiman virheellisyyttä 11.5.2008. Siima oli K:n kertoman mukaan kuitenkin kestänyt välillä käytössä. Lopulta heinäkuussa 2008 järjestettyjen kilpailujen yhteydessä ostajalta oli jäänyt yhteensä 40 uistinta järven pohjaan siiman heikon kestävyyden vuoksi. K reklamoi myyjälle virheestä ensimmäisen kerran heinäkuun 2008 lopussa.

Lautakunta totesi, että K:n ei voida ennen heinäkuuta 2008 edellyttää käsittäneen, että siima oli koko matkalta kestävyydeltään heikkoa, ja että kyseessä ei ollut ulkoisista tekijöistä tai K:n omasta käytöstä aiheutunut siiman katkeaminen. Lautakunta katsoi K:n heinäkuun lopussa 2008 tapahtuneen reklamoinnin olleen oikea-aikainen ja totesi, että K ei ollut menettänyt oikeuttaan vedota virheeseen. Toisin sanoen, noin kuukauden sisällä virheen havaitsemisesta tehty virheilmoitus katsottiin oikea-aikaiseksi. Ratkaisu tukee vakuutusyhtiön näkemystä, jonka mukaan A:n olisi tullut reklamoida kohtuullisessa noin 1 - 2 kuukauden ajassa asiakaskirjeen saatuaan.

Kuluttajariitalautakunnan ratkaisussa 01/82/2544 (18.7,2003) oli kysymys kahden yksityishenkilön välisestä asunto-osakkeen kaupasta ja ostajan velvollisuudesta esittää taloudelliseen virheeseen perustuvat vaatimuksensa myyjiä kohtaan. Jutussa sovellettiin asuntokauppalain 6 luvun 14 §:ää, jonka mukaan ostaja ei saa vedota virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan myyjälle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän havaitsi virheen tai hänen olisi pitänyt se havaita.

Kuluttajariitalautakunta katsoi ostajan saaneen tiedon virheestä ja sen merkityksestä viimeistään loka-marraskuun vaihteessa 1999. Ostaja oli ilmoittanut myyjille virheestä 4.4.2000 päivätyllä kirjeellä. Aikaa virheen havaitsemisesta oli kulunut siten noin viisi kuukautta. Lautakunta katsoi, että ostaja ei ollut ilmoittanut virheestä myyjille asuntokauppalain 6 luvun 14 §:ssä tarkoitetussa kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän oli havainnut virheen tai hänen olisi pitänyt se havaita.

Myös kyseinen Kuluttajariitalautakunnan ratkaisu on merkityksellinen esillä olevassa asiassa. A on esittänyt vaatimuksensa vakuutusyhtiölle noin viisi kuukautta sen jälkeen, kun hänen olisi tullut havaita sen peruste asiakaskirjeestä 16.9.2010. Kuluttajariitalautakunnan ratkaisun osoittamin tavoin A:n noudattamaa noin viiden kuukauden reklamointiaikaa ei voida pitää yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisena kohtuullisena reklamointiaikana.

Lopuksi

Vakuutusyhtiön näkemyksen mukaan asian oikeudellisessa arvioinnissa on annettava merkitystä myös sille, että A on edellä todetuin tavoin suorittanut oikeustieteellisen loppututkinnon ja varatuomarin pätevyyteen vaadittavan tuomioistuinharjoittelun. A:lta tulee edellyttää hänen koulutuksensa johdosta oikea-aikaista reklamaatiota asiassa.

Vastaavasti A:n on juristikoulutuksen saaneena täytynyt ymmärtää, että hänen laiminlyöntinsä toimittaa tarjouslaskelman jäljennöksen sisältävä vaatimuksensa vakuutusyhtiölle kohtuullisessa noin 1 - 2 kuukauden ajassa asiakaskirjeen 16.9.2010 saamisen jälkeen johtaa oikeudenmenetykseen. A:n esittämät väitteet yhtiön "mielivaltaisesta kieltäytymisestä" hyvityksen maksamisesta ovat kaiken kaikkiaan erikoisia hänen koulutustaustansa huomioon ottaen.

Edellä sanottu osoittaa, että vakuutusyhtiö on tehnyt asiassa lainmukaisen ja oikean ratkaisun päättäessään, että A ei ole myöhässä toimittamansa vaatimuksen ja tarjouslaskelmajäljennöksen johdosta oikeutettu hallinnointikulun hyvitykseen. Vakuutusyhtiön päätös on perustunut yhdessä kuluttajaviranomaisten kanssa tehtyyn arvioon Suomen sopimusoikeuden yleisten oikeusperiaatteiden mukaisesta reklamointivelvollisuudesta ja kohtuullisesta reklamointiajasta. Päätös on kaikilta osin yhdenmukainen kyseisten oikeusperiaatteiden sekä niitä koskevan Vakuutuslautakunnan ja Kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännön kanssa.

Vakuutuksenottajan lisäkirjelmä

Riidan laajuus

A toteaa ymmärtävänsä vakuutusyhtiön vastauksesta yhtiön sinänsä hyväksyneen vaatimuksen eläkevakuutuksen korjaamisesta liikaa perityillä hallintokuluilla. Kiista koskee vaatimuksen esittämisaikaa.

Vakuutusyhtiön vapaaehtoinen tarjous

A viittaa vakuutusyhtiön lainaukseen sen ja kuluttajaviranomaisten välisestä sovintoratkaisusta. Lainauksesta ei näy, että osapuolet olisivat sopineet, että ne vakuutuksenottajat, jotka jostain syystä lähestyvät vakuutusyhtiötä vaatimuksillaan myöhemmin, olisivat menettäneet oikeutensa korvaukseen. Korvauksen vanhentuminen ja milloin se tulee esittää, määräytyy Suomen lain nojalla, ei mainitun sopimuksen nojalla.

A korostaa, että sopimusta ei ole toimitettu vakuutuksenottajalle, mutta vakuutusyhtiön lainauksestakin ilmenee, että kuluttajaviranomainen on halunnut helpottaa niiden vakuutuksenottajien korvauksen saantia, jotka ehtivät tehdä hakemuksen noin 1,5 kk:n sisällä kirjeen saannista. Jostain käsittämättömästä syystä "sopimukseen" on asetettu aikaraja 31.10.2010, mutta on itsestään selvää, että se ei ole minkäänlainen takaraja vaatimusten esittämiselle vakuutusyhtiötä kohtaan. Jokaisen vakuutetun osalta vanheneminen määräytyy yksilöllisesti - Suomen lain ja mahdollisesti tehtyjen sopimusten mukaisesti.

Vakuutusyhtiö suhtautuu kuluttajaviranomaisen kanssa sopimaansa päivämäärään 31.10.2010 ikään kuin sillä olisi preklusoiva vaikutus vaatimuksen esittämiseen. A ei ole nähnyt ko. sopimusta, eikä siksi voi edes ottaa kantaa siihen, miksi tällainen päivämäärä on sovittu. Kuten vakuutusyhtiön vastauksesta ilmenee, on se ilmeisesti onnistunut torjumaan useita vakuutusvaatimuksia päivämäärään vetoamalla. A ei tunne sellaista lakia Suomessa, joka oikeuttaisi kuluttajaviranomaisen tulkitsemaan kolmannen tahon kanssa tehtyä sopimusta vakuutuksenottajan vahingoksi, kuten vakuutusyhtiö väittää.

Aika esittää vaatimus vakuutusyhtiölle

Jostain syystä vakuutusyhtiö kutsuu vakuutuksenottajalla olevaa vahingonkorvaus/palauttamisvaatimuksen esittämisoikeutta ja sille varattua aikaa reklamaatioksi todellisuutta melkoisesti supistaen. Kyseessä ei ole reklamaatio. Se, että vakuutusyhtiö kirjoittaa vakuutuksenottajalle ja kertoo, että vaatimus tulee toimittaa yhtiölle viimeistään 31.10.2010, on sen yksipuolinen ilmoitus. Vakuutusyhtiö ei itsekään kerro vakuutuksenottajan menettävän korvausta, jos vaatimus toimitetaan myöhemmin, kuten se antaa ymmärtää.

Vakuutusyhtiö ja kuluttajaviranomainen eivät voi edes sopia kolmatta osapuolta sitovasti, että vakuutuksenottaja menettäisi oikeuden esittää korvausvaatimus, jos hän ei esitä sitä 31.10.2010 mennessä. Juridisesti ajatus on mahdoton. Kuluttajaviranomainen ei ole A:n tietojen mukaan sopinut korvausvaatimusten menettämisestä.

Kohtuullinen reklamointiaika

Vakuutusyhtiö on luonut oman juridisen opin reklamaatiovelvollisuudesta. Reklamaatiokirjeen sisältö on itse asiassa seuraava: sen joka haluaa tai voi saada vapaaehtoisen suorituksen kuluttajaviranomaisen ja vakuutusyhtiön tekemän "sopimuksen" perusteella, tulee toimittaa laskelma 31.10.2010 mennessä vakuutusyhtiölle. Enempää kirjeessä ei voi olla, koska vakuutusyhtiö ei voi asettua lainsäädännön yläpuolelle ja yksipuolisella ilmoituksella lyhentää niitä ajallisia oikeuksia, joita vakuutuksenottajilla on. Keskustelu kohtuullisesta reklamaatioajasta on tässä mielessä harhaista.

Lisäksi, kun esimerkiksi hänen tapauksessaan vakuutusyhtiö on lähes 20 vuotta johtanut vakuutuksenottajaa harhaan, ei 1,5 kuukauden "reklamaatioaika" olisi missään tarkastelussa kohtuullinen.

Kuluttajaviranomaisen ja vakuutusyhtiön sopimuksen sitovuus

Vakuutuksenottajalle ei ole edes esitetty sopimusta, johon tämän vahingoksi vedotaan. Mikäli näin voitaisiin toimia, olisi kyseessä jokin uusi juridinen oppi. A toteaa ymmärtävänsä, että auttaakseen muita vakuutuksenottajia, kuluttajaviranomainen voi tehdä sopimuksia, joihin nämä halutessaan voivat vedota. Tässä tapauksessa tämä on voinut olla perusteltua, koska vakuutusyhtiö johti vuosikymmenet omia asiakaitaan harhaan ja kuluttajaviranomaisella lienee ollut oma käsityksensä oikeuden toteutumista viimeiseen asti vastustelleen yhtiön toimintamoraalista. Kuluttajaviranomaisen tiedotteessa mainittu takaraja 31.10.2010 on varomattomasti asetettu, ja vakuutusyhtiö väärinkäyttää sitä asiakkailleen välittämässään informaatiossa.

Sen sijaan kuluttajaviranomainen ei voi tehdä kuluttajien asemaa heikentäviä "tulkintoja" näiden jo olemassa olevissa sopimussuhteissa. Jo ajatuskin on mahdoton. Mikäli näin olisi, kuluttajaviranomainen ottaisi riskin vahingonkorvausvelvollisuudesta kolmansille tahoille. A katsoo, että kuluttajaviranomaisen tekemillä sopimuksilla ei ole minkäänlaista oikeusvoimaa hänen suhteensa. Vakuutusyhtiön ja kuluttajaviranomaisen tekemä sopimus on näiden kahden välinen sopimus, joka sitoo näitä, mutta ei vakuutuksenottajia.

Vakuutusyhtiön argumentaatio kääntää asiat päälaelleen. Luvattuaan sopimuksessaan maksaa vapaaehtoisesti nopeille vakuutuksenottajille, se käyttää kolmansia tahoja sitomatonta sopimusta sen jälkeen näitä vastaan. Surullisinta asiassa on, että todennäköisesti tehdyn sopimuksen tämänkaltainen propagandistinen käyttö johtaa ja lienee jo johtanut oikeudenmenetyksiin, kun ymmärtämättömät kuluttajat saatuaan kielteisen vastauksen vakuutusyhtiöltä, uskovat tämän olevan myös kuluttajaviranomaisen tahtotilan tai kenties eivät olleenkaan esitä vaatimuksiaan vakuutusyhtiölle laillisen ajan puitteissa, kun mainittu päivämäärä 31.10.2010 saa heidän luulemaan oikeuksien menneen. Asiaintila on todella valitettava ja A toivoo, että kuluttajaviranomainen tai Vakuutuslautakunta antaisi tiedotteen asiasta laajalle yleisölle.

A:n koulutus

A katsoo, että hänen koulutuksellaan ei ole minkäänlaista merkitystä asian ratkaisussa. Kun hän otti vakuutuksen, vakuutusyhtiö ei sanallakaan maininnut asettavansa juristit eri asemaan muiden vakuutuksenottajien kanssa. Niin ikään lainsäädännön vanhenemis- tai prekluusioajat vaatimusten esittämiselle eivät riipu henkilön sosioekonomisesta asemasta tai koulutuksesta.

Johtopäätökset ja vaatimukset

Korkein oikeus on identtisessä tapauksessa tuominnut vakuutusyhtiön oikaisemaan vakuutusta ja palauttamaan harhaanjohtavasti liikaa perityt maksut.

Tässä tapauksessa riita koskee yksinomaan vaatimuksen ajallista esittämistä vakuutusyhtiön myönnön ja tapausten analogian perusteella. A katsoo KKO:n ratkaiseman tapauksen oikeusvoiman ulottuvan myönteisesti tähän tapaukseen eikä kuluttaja-asiamiehen ja vakuutusyhtiön yksityisoikeudellinen sopimus sido häntä. Vakuutusyhtiön tulee sitä noudattaa, mikäli se ei halua rikkoa sopimusta kuluttajaviranomaiseen päin.

Hänellä on lakiin perustuva aika käytettävissä toteuttaa vahingonkorvaus / palautusoikeutensa, mikä tässä tapauksessa on kolme vuotta tiedon saannista korvausoikeudesta eli aikaa olisi vieläkin runsaasti jäljellä, jos korjausvaatimusta ei vielä olisi esitetty. Kolmas taho eli kuluttajaviranomainen ei millään muotoa voi lain sallimaa menettelyaikaa rajoittaa.

A pyytää, että Vakuutuslautakunta vahvistaisi viipymättä, että vakuutusyhtiön tulee korjata hänen vakuutustaan ja oikealla tavalla ottaa huomioon liikaa perimänsä hallinnointikustannukset. Toissijaisesti A pyytää, että vakuutusyhtiö velvoitettaisiin kertomaan hänelle, minkä suuruinen vaikutus vakuutuksen säästöön korjauksella on, jotta kanteen ajaminen alioikeudessa olisi mahdollista, siinä tapauksessa, että Vakuutuslautakunnan myötävaikutuksella tähän asiaan ei saada häntä tyydyttävää ratkaisua.

A viittaa lopuksi olleensa vielä yhteydessä kuluttaja-asiamiehen toimistoon saadakseen tiedotteessa mainitun sopimuksen. Keskustelusta selveni, että kyse on osapuolten suullisesta yhteisymmärryksestä, mitään kirjallista sopimusta ei ole.

Kanta oli, että jokaisella vakuutuksenottajalla on oma itsenäinen oikeus esittää korvausvaatimus. Tiedotteella tai "sopimisella", johon tiedotteessa viitataan, ei ole tarkoitettu, eikä tietysti olisi voitukaan, millään lailla rajoittaa vakuutuksenottajan oikeutta esittää korvausvaatimus vakuutusyhtiölle.

Vakuutusyhtiön lisävastine

Vakuutusyhtiö kiistää edelleen A:n vaatimuksen kokonaisuudessaan perusteettomana ja pyytää, että lautakunta jättää A:n toissijaisen vaatimuksen tutkimatta lautakunnan toimivaltaan kuulumattomana.

Lisäkirjelmä ei anna vakuutusyhtiölle aihetta muuttaa kantaansa tai sen perusteita miltään osin. A ei esitä mitään sellaista, joka osoittaisi, että päätös olla myöntämättä hänelle yhden prosentin hallinnointikulun hyvitystä olisi ollut lainvastainen tai muutoin virheellinen. Sen sijaan kirjelmä sisältää virheellisiä päätelmiä muun ohella Suomen sopimusoikeudessa vallitsevan reklamaatiovelvollisuuden sisällöstä sekä yhtiön ja kuluttajaviranomaisten välisen sovinnon merkityksestä.

Vakuutusyhtiön käsityksen mukaan A:n lausuntopyynnön ja lisäkirjelmän perusteella on riidatonta, että:
(i) A on saanut tiedon mahdollisuudesta vaatia hyvitystä yhtiön asiakaskirjeestä 16.9.2010; ja
(ii) A on toimittanut tarjouslaskelmajäljennöksen sisältävän vaatimuksensa vakuutusyhtiölle vasta 4.2.2011.

Menettelynsä johdosta A on menettänyt oikeuden vaatia hallinnointikulun hyvitystä. A ei esitä lisäkirjelmässään edelleenkään mitään syytä sille, miksi hän on toimittanut vaatimuksensa yhtiölle vasta noin viisi kuukautta asiakaskirjeen saatuaan. Yhtiö uudistaa vastineessaan esittämänsä.

A:n väitteet reklamaatiovelvollisuudesta

A antaa ymmärtää kirjelmässään, että vakuutuksenottajilla ei olisi esillä olevassa asiassa lainkaan reklamaatiovelvollisuutta, perustelematta väitettään tarkemmin. Vakuutusyhtiö toteaa esittäneensä yksityiskohtaisen vakuutussopimuslain esitöihin sekä Vakuutuslautakunnan ja Kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytäntöön perustuvan selvityksen, joka osoittaa, että vakuutuksenottajalla on velvollisuus reklamoida vakuutuksenantajalle havaitessaan vakuutuksen myynnin yhteydessä annetut tiedot virheellisiksi tai harhaanjohtaviksi. A ei lausu tästä selvityksestä lainkaan eikä esitä myöskään mitään oikeuslähdettä, joka tukisi hänen vastakkaista näkemystään.

Lain esityöt ja lautakuntien ratkaisukäytäntö ovat merkityksellisiä oikeuslähteitä myös yhtiön menettelyn arvioinnissa. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 2010:25, että vakuutusta myytäessä käytetty tarjouslaskelma on ollut harhaanjohtava. Kuluttajaviranomaisten kanssa tehdyn sovinnon seurauksena vakuutusyhtiö on tarjonnut asiakaskirjeessään 16.9.2010 vapaaehtoisesti korkeimman oikeuden ratkaisun mukaista hyvitystä myös muille vakuutuksenottajilleen, jotka ovat saaneet samanlaisen tarjouslaskelman, ja jotka toimittivat kopion siitä yhtiölle 31.10.2010 mennessä.

A:n on täytynyt tulla tietoiseksi tarjouslaskelman harhaanjohtavuudesta viimeistään asiakaskirjeen 16.9.2010 saatuaan. Samalla A:lle on syntynyt velvollisuus reklamoida yhtiölle, mikäli hänellä on tarjouslaskelmaan perustuvia vaatimuksia yhtiötä kohtaan. Yhtiö on antanut A:lle huomattavan yksiselitteisen selvityksen asiasta ja ohjeistanut häntä tarvittavista toimenpiteistä hyvityksen vaatimiseksi. Tästä huolimatta A on laiminlyönyt esittää vaatimuksensa oikea-aikaisesti.

A katsoo virheellisesti, että asiassa olisi kysymys reklamaatiovelvollisuuden sijasta vakuutuksenottajan oikeuksien vanhentumisesta. A ei yksilöi tarkemmin vanhentumista koskevaa väitettään. Vakuutusyhtiön kieltäytyminen hyvityksen maksamisesta A:lle ei ole kuitenkaan perustunut siihen, että A:n saatava olisi vanhentunut lain, kuten esimerkiksi velan vanhentumisesta annetun lain (15.3,2003/728), mukaan. Tämä ilmenee yksiselitteisesti vastauksesta A:lle 14.7.2011 ja vastineesta Vakuutuslautakunnalle.

Sen sijaan vakuutusyhtiö on katsonut, että A on menettänyt oikeuden hyvitysvaatimuksen tekemiseen sen johdosta, että hän on laiminlyönyt noudattaa yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaista kohtuullista reklamaatioaikaa esittäessään hyvitysvaatimuksen vasta noin viisi kuukautta yhtiön asiakaskirjeen saatuaan.

Vakuutusyhtiö kiinnittää lautakunnan huomiota siihen, että velan vanhentuminen ja reklamaation laiminlyönti ovat toisistaan erillisiä oikeudellisia ilmiöitä, jotka kuitenkin johtavat oikeudenmenetykseen kumpikin itsenäisesti. Velvoiteoikeuden perusteoksessa (Aurejärvi – Hemmo: Velvoiteoikeuden oppikirja (2007) s. 130 on todettu asiasta seuraavaa:

"Sopimusrikkomustapauksissa velkojalla on eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta reklamaatiovelvollisuus, jonka laiminlyönti johtaa oikeudenmenetykseen. Kun reklamaatioaika alkaa yleensä samaan aikaan vanhentumisajan kanssa, merkitsee velkojan passiivisuus sitä, että hän menettää normaalisti oikeutensa vanhentumisaikaa olennaisesti lyhyemmän reklamaatioajan kuluttua umpeen, jolloin vanhentumiskysymyksellä ei ole itsenäistä merkitystä. Vanhentumiseen perustuva oikeudenmenetys tapahtuu kuitenkin reklamaatiovelvollisuuden vallitessa silloin, kun velkoja on ensin tehnyt oikea-aikaisen reklamaation, mutta on tämän jälkeen viivytellyt vaatimuksensa esittämisessä niin, että vanhentumisaika on ehtinyt täyttyä."

Yllä todettu osoittaa, että A:n laiminlyönti reklamoida oikea-aikaisesti on johtanut oikeudenmenetykseen täysin riippumatta siitä, onko hänen saatavansa vanhentunut vai ei. Vakuutusyhtiön päätös on siten ollut lainmukainen eikä siihen ole kohdistettavissa mitään moitearvostelua myöskään tältä osin.

Vakuutusyhtiö yhtyy sinänsä A:n näkemykseen, jonka mukaan kunkin vakuutuksenottajan oikeutta esittää hyvitysvaatimuksia on arvioitava yksilöllisesti Suomen lain (mukaan lukien yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet) nojalla. Yhtiö on toiminut asiassa lainmukaisesti ja ilmoittanut A:n osalta tekemänsä päätöksen kirjeessään 14.7.2011, jossa se on todennut, että A ei ole myöhästyneen vaatimuksensa johdosta oikeutettu hyvitykseen.

Vakuutusyhtiö kiinnittää Vakuutuslautakunnan huomiota lisäksi siihen, että A:n lisäkirjelmän perusteella on riidatonta, että hän on suorittanut oikeustieteellisen loppututkinnon ja tuomioistuinharjoittelun. Toisin kuin A väittää, tällä seikalla on merkitystä esillä olevassa asiassa. On selvää, että lakimieskoulutuksen saaneelta henkilöltä voidaan edellyttää laajempaa ymmärrystä ja tietämystä oikeudellisten säännösten sisällöstä kuin maallikoilta. Yhtiön asiakaskirjeen perusteella A:lle ei joka tapauksessa ole voinut jäädä epäselväksi, miten ja missä ajassa hänen tulee esittää vaatimuksensa yhtiötä kohtaan.

Vakuutusyhtiön ja kuluttajaviranomaisten tekemän sovinnon merkityksestä

A:n lisäkirjelmässä esitetään virheellisiä väitteitä, joiden mukaan vakuutusyhtiö olisi kieltäytynyt hyvityksen maksamisesta yhtiön ja kuluttajaviranomaisten väliseen sovintoratkaisuun vedoten. Väitteet perustuvat väärinkäsitykselle puheena olevan sovintoratkaisun merkityksestä esillä olevassa asiassa.

Vakuutusyhtiö on katsonut A:n laiminlyöneen toimittaa vaatimuksensa yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisessa kohtuullisessa ajassa siitä lukien, kun hänen on täytynyt asiakaskirjeen saatuaan tulla tietoiseksi mahdollisuudesta vaatia korvausta. Sanottu reklamaatiovelvollisuus on voimassa ja sitoo A:ta täysin yhtiön ja kuluttajaviranomaisten välisestä sovintoratkaisusta riippumatta. Vakuutusyhtiö huomauttaa hyväksyneensä myös tiedotteessa ja asiakaskirjeessä mainitun päivämäärän 31.10.2010 jälkeen toimitettuja vaatimuksia siltä osin, kuin ne ovat saapuneet yhtiölle ennen 31.12.2010. Tällaiset vaatimukset voitaneen katsoa esitetyn yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisessa kohtuullisessa reklamointiajassa.

Vakuutusyhtiö katsoo tehneensä lainmukaisen ja oikean ratkaisun päättäessään, että A ei ole myöhässä toimittamansa vaatimuksen ja tarjouslaskelmajäljennöksen johdosta oikeutettu hallinnointikulun hyvitykseen. Päätös on perustunut yhdessä kuluttajaviranomaisten kanssa tehtyyn arvioon Suomen sopimusoikeuden yleisten oikeusperiaatteiden mukaisesta reklamointivelvollisuudesta ja kohtuullisesta reklamointiajasta. Päätös on kaikilta osin yhdenmukainen kyseisten oikeusperiaatteiden sekä niitä koskevan Vakuutuslautakunnan ja Kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännön kanssa. A ei esitä mitään oikeudellisia perusteita oman vastakkaisen näkemyksensä tueksi.

A:n toissijainen vaatimus

A on esittänyt lisäkirjelmässään myös kokonaan uuden vaatimuksen, jonka mukaan Vakuutuslautakunnan tulisi velvoittaa vakuutusyhtiö "kertomaan vakuutuksenottajalle, minkä suuruinen vaikutus vakuutuksen säästöön korjauksella on, jotta kanteen ajaminen alioikeudessa olisi mahdollista". Vakuutuslautakunnan käytännesääntöjen (ohje 10.6.2010) kohdan 1.1 mukaan Vakuutuslautakunta antaa käsittelemistään asioista suositusluonteisen lausunnon. Käytännesäännöt eivät kuitenkaan tunne mahdollisuutta antaa A:n vaatimaa tulevan oikeudenkäynnin varalta esitettyä tietojen antamiseen velvoittavaa määräystä. Vakuutuslautakunnan tulee siten jättää A:n toissijainen vaatimus kokonaan tutkimatta.

Vakuutuksenottajan II lisäkirjelmä

A on toimittanut lautakunnalle vielä kirjelmän, jossa hän toistaa asiassa esittämäänsä ja pitää edelleen vakuutusyhtiön näkemystä reklamaatiovelvollisuudesta virheellisenä. Reklamaatio aika koski tilannetta, jossa vakuutuksenottaja antaa yhtiölle impulssin korjata myynnin yhteydessä annetut virheelliset tiedot. Tässä tapauksessa vakuutusyhtiö on tiennyt menettelynsä virheellisyyden ja harhaanjohtavuuden olettavasti huomattavan kauan ja viivyttänyt virheellisen menettelyn korjaamista. On erikoista, että vakuutusyhtiö nyt pyytää reklamoimaan asiasta, jossa se on informoinut virheestään vakuutuksenottajia.

Vakuutuslautakunnan ratkaisusuositus

Ratkaistava kysymys

Asiassa on kyse vakuutusyhtiön velvollisuudesta palauttaa A:lle A:n sijoitussidonnaisesta eläkevakuutuksesta perimänsä yhden prosentin suuruinen nk. hallinnointikulu. A:n palautusvaade perustuu siihen, että korkein oikeus on katsonut samantyyppistä vakuutusta koskeneen erään toisen vakuutuksenottajan kanteen johdosta 25.3.2010 antamallaan ennakkopäätöksellä KKO:2010:25 vakuutusyhtiön antaneen vakuutuksesta harhaanjohtavan tarjouslaskelman, minkä vuoksi vakuutusyhtiöllä ei ollut oikeutta veloittaa kyseistä hallinnointikulua.

Kyseisen ennakkopäätöksen johdosta ja kuluttajaviranomaisten kanssa käymiensä neuvottelujen jälkeen vakuutusyhtiö on lähettänyt 16.9.2010 kaikille mm. vastaavan eläkevakuutuksen viimeistään heinäkuussa 2003 ottaneille asiakkailleen kirjeen, jossa se on hallinnointikulun hyvittämistä varten kehottanut vakuutuksenottajia toimittamaan yhtiölle kopion vakuutuksen tarjouslaskelmasta 31.10.2010 mennessä.

A on toimittanut oman tarjouslaskelmakopionsa vakuutusyhtiölle vasta 4.2.2011 päiväämällään ilmoituksella eli yli neljän kuukauden kuluttua vakuutusyhtiön lähettämästä kirjeestä. Erimielisyys asiassa koskee sitä, että vakuutusyhtiö on katsonut A:n viivästyksensä johdosta menettäneen oikeuden saada hyvitys vakuutuksestaan peritystä hallinnointikulusta. Vakuutusyhtiö katsoo A:n laiminlyöneen yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisen kohtuullisen reklamaatioajan. A:n näkemyksen mukaan asiassa ei ole kyse reklamaatiovelvollisuudesta vaan korvaussaamisen vanhentumisesta, joten hän ei katso esittäneensä vaatimustaan liian myöhään.

Sovellettavat lainkohdat

Vakuutussopimuslain 5 §:n 1 momentin mukaan (sellaisena kuin se on ollut voimassa puheena olevaa vakuutussopimusta tehtäessä laissa 543/94) ennen vakuutussopimuksen päättämistä vakuutuksenantajan on annettava vakuutuksen hakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot, kuten tietoja vakuutusmuodoistaan, vakuutusmaksuistaan ja vakuutusehdoistaan. Tietoja annettaessa tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin.

Vakuutussopimuslain 9 §:n 1 momentin mukaan, jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja, vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää.

Asian arviointi

Tässä tapauksessa A:n vaatimuksen perusteena on vakuutussopimuslain 5 ja 9 §:n nojalla ratkaistava erimielisyys voimassa olevan vakuutussopimuksen sisällöstä. Tämän vuoksi ja kun A on esittänyt vaatimuksensa vakuutusyhtiön hänelle 16.9.2010 lähettämän ilmoituksen johdosta, asiaa ei voida ratkaista yksinomaan vanhentumista koskevien säännösten perusteella.

Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiin vetoamisen osalta vakuutussopimuslaissa ei ole erikseen säädetty vakuutuksenottajan reklamaatiovelvollisuudesta. Vakuutussopimuslain 9 §:n 1 momentissa on pelkästään todettu vakuutussopimuksen olevan tällaisessa tilanteessa voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää. Vakuutussopimuslakia koskevan hallituksen esityksen (HE 114/1993 vp) mukaan, jos vakuutuksenottajalle ei esimerkiksi ole ilmoitettu olennaista rajoitusehtoa, sopimuksen voidaan katsoa syntyneen ilman tätä ehtoa.

Hallituksen esityksessä on vakuutussopimuslain 9 §:n perustelujen lopuksi todettu vielä, että: ”[j]os vakuutuksenantaja on menetellyt markkinoinnissaan lainvastaisesti, myös sopimusoikeuden yleiset oikeusperiaatteet voivat tulla sovellettaviksi. Niiden nojalla vakuutuksenottajalle voi syntyä oikeus purkaa vakuutussopimus ja saada mahdollisesti maksetut vakuutusmaksut takaisin. Toisaalta vakuutuksenottajalle voi syntyä velvollisuus ilmoittaa vakuutuksenantajalle, jos hän sopimuksen tekemisen jälkeen havaitsee markkinointitiedot virheellisiksi tai harhaanjohtaviksi.”

Viimeksi mainittu lausuma on Vakuutuslautakunnan tulkinnan mukaan ymmärrettävä ennen muuta viittaukseksi siihen, että vakuutussopimuslain pääsäännön - joka siis merkitsee vakuutussopimuksen jatkumista vakuutuksenottajan siitä saaman perustellun käsityksen mukaisena - estämättä vakuutuksenottajalla on oikeus sopimusoikeuden yleisiin periaatteisiin vedoten vaatia sopimuksen purkamista tilanteissa, joissa sopimusta rasittaisi niin vakava puute, ettei sen voimassa pysyttämistä ylipäänsä olisi pidettävä vakuutuksenottajan kannalta kohtuullisena. Näissä tapauksissa vakuutuksenottajan kuitenkin tulisi niin ikään sopimusoikeudessa noudatetun yleisen oikeusperiaatteen mukaisesti reklamoida vakuutuksenantajalle kohtuullisessa ajassa virheen havaittuaan.

Noudattamassaan ratkaisukäytännössä lautakunta on katsonut, että myös joissakin vakuutussopimuslain 9 §:n alaisissa tapauksissa vakuutuksenottajalle on saattanut syntyä velvollisuus ilmoittaa vakuutuksenantajalle oma käsityksensä vakuutussopimuksen sisällöstä. Kysymys on ollut tilanteista, joissa vakuutuksenottajalle on annettu puutteellisia tietoja sijoitussidonnaisiin vakuutussopimuksiin liittyvistä riskeistä. Kyseisiin vakuutussopimuksiin sisältyvän sijoituselementin vuoksi reklamaatiovelvollisuuden puuttuminen merkitsisi sitä, että vakuutuksenottajalle tarjoutuisi tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin seurauksena mahdollisuus epäoikeutettuun spekulointiin vakuutuksenantajan kustannuksella.

Tämän vuoksi lautakunta on näissä erityistilanteissa edellyttänyt vakuutuksenottajan reklamoivan vakuutuksenantajaa kohtuullisessa ajassa havaitsemastaan vakuutussopimusta rasittavasta puutteesta. Nyt käsiteltävässä asiassa ei ole kyse samanlaisesta tilanteesta. Vakuutuksenottajalla ei ole ollut mahdollisuutta hyötyä hallinnointikulua koskevan vaatimuksensa viivyttämisestä. Vakuutuslautakunnan aiemmasta ratkaisukäytännöstä ei siten voi johtaa sellaista tulkintaa, että A:lla tässä tapauksessa olisi ollut reklamaatiovelvollisuus.

A:n mahdollisen reklamaatiovelvollisuuden kannalta keskeistä on se, että sopimusoikeudessa reklamaatiovelvollisuus sopimusta rasittavasta suoritushäiriöstä perustuu olennaisesti suorituksensa virheellisyydestä tietämättömän sopimusosapuolen suojaamiselle. Ellei osapuolelle kohtuullisessa ajassa ilmoiteta hänen suoritustaan rasittavasta virheestä, hänellä katsotaan olevan oikeus luottaa suorituksensa asianmukaisuuteen. Lisäksi reklamaatiovelvollisuus turvaa sopimusosapuolen mahdollisuuksia varautua vaatimusten selvittämiseen, todisteluun ja vahinkojen rajoittamiseen. Edellä mainituista syistä reklamaatiota ei pidetä tarpeellisena sitä kohtaan, joka muutenkin jo tietää velvoitteensa jääneen asianmukaisesti täyttämättä. (Aihetta on lähemmin käsitelty oikeuskirjallisuudessa mm. teoksessa Mika Hemmo: Sopimusoikeus II (2003) s. 152 ss.)

Tässä tapauksessa vakuutusyhtiön on viimeistään korkeimman oikeuden 25.3.2010 antaman ennakkopäätöksen jälkeen pitänyt tietää kaikkia vastaavalla tavalla myytyjä vakuutussopimuksiaan rasittaneesta tiedonantovirheestä ja siitä, että mainituissa sopimuksissa vakuutuksenottajilla on vakuutussopimuslain 5 ja 9 §:n mukainen oikeusperuste yhtiön perimän hallinnointikulun takaisin saamiseen. Koska vakuutusyhtiö on tarjonnut kyseisiä vakuutuksia edustajiensa välityksellä, yhtiön tiedossa ei välttämättä ole ollut, mitkä nimenomaiset sopimukset sen vakuutuskannasta ovat kuuluneet tähän ryhmään. Tätä seikkaa ei kuitenkaan voida lukea A:n reklamaatiovelvollisuutta arvioitaessa vakuutusyhtiön eduksi, koska vakuutuksenantaja vakuutussopimuslain mukaan vastaa edustajansa menettelystä vakuutusta tarjottaessa ja on yleisemminkin vastuussa myyntikanaviensa toiminnasta.

Selostamillaan perusteilla lautakunta katsoo, ettei A ole menettänyt oikeuttaan eläkevakuutussopimuksestaan perityn hallinnointikulun palautukseen sen vuoksi, että hän on toimittanut asiaa koskevan vaatimuksensa ja jäljennöksen vakuutuksensa tarjouslaskelmasta vakuutusyhtiölle vasta 4.2.2011 päiväämällään ilmoituksella. A:n ei voida muutoinkaan katsoa menettäneen oikeuttaan hallinnointikulun palautukseen vain sen vuoksi, että hän ei ole noudattanut sitä menettelytapaa oikaisun saamiseksi, jonka vakuutusyhtiö on kuluttajaviranomaisten kanssa saavuttamaansa yhteisymmärrykseen perustuen ilmoittanut vakuutuksenottajilleen lähettämässään kirjeessä.

Lopputulos

Selostamillaan perusteilla lautakunta katsoo, ettei vakuutusyhtiöllä ole ollut A:n vaatimuksen viipymisen perusteella oikeutta evätä A:lta muille vakuutuksenottajilleen vastaavankaltaisten vakuutussopimustensa perusteella antamaansa hyvitystä vakuutuksesta perimästään yhden prosentin hallinnointikulusta. Tämän vuoksi lautakunta suosittaa vakuutusyhtiötä maksamaan sanotun hyvityksen myös A:lle. Asian näin päättyessä lautakunta ei käsittele A:n esittämää toissijaista vaatimusta.

Tämän ratkaisusuosituksen antamiseen osallistuivat yksimielisesti puheenjohtaja Rissanen, jäsenet Ahlroth, Kauppila ja Korpiola sekä varajäsen Sibakov. Sihteerinä toimi Isokoski.

VAKUUTUSLAUTAKUNTA