Lausunnonpyytäjä P.R. on esittänyt vakuutuksenottajalle YO Oy:lle 5.7.2005 päivätyn vahingonkorvausvaatimuksen koskien yrityksen sukupolvenvaihdokseen liittyviä veroja, jotka johtuivat YO Oy:n konsultin huolimattomasta toimeksiannon hoidosta. Tämän vaatimuksen YO Oy oli siirtänyt vakuutusyhtiön käsiteltäväksi. Vakuutusyhtiön korvauslakimies P.P. on vastannut lausunnonpyytäjän vaatimukseen kirjeellään 1.8.2005 varsinaista korvauspäätöstä tekemättä.

 

Kirjeessään P.P. totesi, että korvausvastuun perusteesta on vireillä riita-asia Helsingin käräjäoikeudessa, eikä vakuutusyhtiö voi ottaa kantaa lausunnonpyytäjän korvausvaatimukseen ennen käräjäoikeuden tuomiota. Tässä oikeudenkäynnissä P.R. ei ole ollut asianosaisena, mutta oikeudenkäynti on perustunut samaan vahinkotapahtumaa koskevaan tosiseikastoon.

 

Vakuutusyhtiö ilmoitti palaavansa asiaan tuomion jälkeen. Helsingin käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 12.1.2006, että vastaajana ollut vakuutettu oli vastuussa konsulttinsa tuottamuksellaan kantaja B Oy:lle aiheuttamasta vahingosta. Vakuutettu valitti Helsingin hovioikeuteen, joka ei 10.6.2008 tekemällään päätöksellä muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Korkein oikeus ei 3.9.2009 tekemällään päätöksellä myöntänyt vakuutetulle valituslupaa.

 

Lausunnonpyytäjän asiamies J.R. vaati 7.2.2009 vakuutusyhtiötä suorittamaan lausunnonpyytäjälle saatavan 24 124 euroa viivästyskorkoineen.

 

Korvausta haetaan YO Oy:n varallisuusvastuuvakuutuksesta.

 

Vakuutusyhtiön vastaava lakimies K.A. on vastannut J.R:n vaatimukseen 3.3.2009 ja 6.5.2009 päivätyillä kirjeillä. Kirjeissään K.A. on ilmoittanut korvausvaatimuksen vanhentuneen vanhentumislain perusteella. Tästä syystä korvausta ei ole suoritettu vastuuvakuutuksen perusteella.

 

Lausuntopyynnön mukaan vakuutusyhtiö ei voi kieltäytyä käsittelemästä lausunnonpyytäjä tekemää korvausvaatimusta sillä perusteella, että se katsoisi korvausvaatimuksen olevan vanhentunut vakuutuksenottajaa kohtaan voimassaolevan vanhentumislain perusteella, koska vakuutuksenottaja on tehnyt vaatimuksen vakuutusyhtiölle vakuutussopimuksen perusteella ja riidattomasti silloin, kun vahingonkorvausvaatimus ei ole vielä ollut edes väitetyllä tavalla vanhentunut vahingonkärsijää kohtaan.

 

Vakuutusyhtiö ei voi vedota vanhentumislakiin kyseisessä tapauksessa, koska se oli ottanut vaatimuksen käsiteltäväkseen ja ilmoittanut vahingonkärsijälle korvauspäätöstä tekemättä palaavansa asiaan sen jälkeen, kun tuomioistuin on ottanut kantaa vastuukysymykseen.

 

Tämän vuoksi Vakuutuslautakunnalta pyydetään lausuntoa erimielisyydestä ja vaaditaan, vakuutusyhtiötä suositeltaisiin toimimaan vakuutussopimuslain ja vakuutussopimuksen mukaisesti ja suorittamaan vahingonkärsijälle vakuutustapahtumasta johtuvan vakuutussopimuksen mukaisen korvauksen. Viivästyneelle korvaukselle on lisäksi suositeltava suorittamaan vakuutussopimuslain 70 §:n mukaan korkolaissa säädetty viivästyskorko.

 

Vakuutusyhtiö on katsonut, ettei vahingonkärsijällä ole ollut suoraa kanneoikeutta vakuutusyhtiötä kohtaan, vaan että korvausvaateen kohteena on ollut yksinomaan YO Oy, jolla on ollut vastuuvakuutus vakuutusyhtiössä. Lisaksi vakuutusyhtiön mukaan perusasetelmaan kuuluu, että YO Oy oli tehnyt aikanaan vakuutussopimuslain 73 §:n mukaisessa määräajassa vahinkoilmoituksen ja jättänyt esitetyt sekä tapahtuman johdosta vastaisuudessa esitettävät korvausvaatimukset vakuutusyhtiön toimesta vastuuvakuutuksen ehtojen mukaisesti selvitettäväksi. Vahingonkärsijä katsoo näin juuri tapahtuneen.

 

Ainakin vakuutusyhtiön 1.8.2005 kirjallisessa ilmoituksessa näin vahvistetaan myös vakuutusyhtiön osalta tapahtuneen. Lisäksi muutoksenhaku ylimpiin oikeusasteisiin tapahtui sekä vakuutuksenottajan että vakuutuksenantajan toimesta.

 

Vakuutussopimuslain 69 §:n mukaan korvauksen hakijan on annettava vakuutuksenantajalle sellaiset asiakirjat ja tiedot, jotka ovat tarpeen vakuutuksenantajan vastuun selvittämiseksi ja joita häneltä kohtuudella voidaan vaatia ottaen huomioon myös vakuutuksenantajan mahdollisuudet hankkia selvitys.

 

Vahingonkärsijältä tai vakuutuksenottajalta ei ole korvausvaatimuksen tekemisen jälkeen vaadittu lisäselvitystä. Vakuutusyhtiö halusi ensin ennen korvauspäätöksensä tekemistä odottaa käräjäoikeuden tuomiota, joka vahvistaisi tai epäisi vakuutuksenantajan vastuun tässä asiassa. Siten vakuutusyhtiön valitsemaa menettelyä on tulkittava niin, että se käytti lain mukaisen mahdollisuuden itse hankkia selvityksen vakuutuksenantajan vastuusta.

 

Vakuutuksenantajan on vakuutussopimuslain 70 §:n mukaan suoritettava vakuutustapahtumasta johtuva vakuutussopimuksen mukainen korvaus tai ilmoitettava, ettei korvausta suoriteta, joutuisasti ja viimeistään kuukauden kuluttua siitä, kun se on saanut 69 §:ssä tarkoitetut asiakirjat ja tiedot.

 

Vakuutusyhtiö ei tehnyt korvausvaatimuksen jälkeen ilmoitusta siitä, että korvausta ei suoriteta, vaan se ilmoitti, että vakuutussopimuslain mukainen korvausmenettelyprosessi on keskeytetty oikeudenkäyntiprosessin ajaksi. Vakuutusyhtiön olisi pitänyt Helsingin käräjäoikeuden tuomion antamisen tai viimeistään tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen suorittaa vakuutussopimuslain 70 §:n 1 momentin mukaan vakuutustapahtumasta johtuva korvaus tai ilmoitettava, ettei korvausta suoriteta. Tällaista ilmoitusta ei tehty. Vahingonkärsijä ei voi kärsiä oikeudenmenetystä sen johdosta, ettei vakuutusyhtiö ole toiminut vakuutussopimuslain edellyttämällä tavalla.

 

Vakuutussopimukseen perustuva korvausvaatimus on vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan esitettävä vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää mahdollisuudesta saada korvausta ja joka tapauksessa kymmenen vuoden kuluessa vakuutustapahtuman sattumisesta. Korvausvaatimuksen esittämiseen rinnastetaan ilmoituksen tekeminen vakuutustapahtumasta. Jos korvausvaatimusta ei esitetä 1 momentissa säädetyssä ajassa, korvauksen hakija menettää oikeutensa korvaukseen.

 

Vakuutusyhtiö ei ole edes väittänyt, että lausunnonpyytäjän tekemä vaatimus YO Oy:lle ja YO Oy:n tekemä ilmoitus vakuutusyhtiölle olisi vakuutussopimuslain perusteella tehty liian myöhään. Kun vakuutusyhtiö itsekin katsoo, että vakuutuksenantajan vastuuperuste on ollut epäselvä Helsingin käräjäoikeuden lainvoimaiseen tuomioon saakka, on korvausvaatimus tehty vakuutussopimuslain mukaisessa maaraajassa.

 

Kanne vakuutuksenantajan tekemän korvausta koskevan päätöksen johdosta on vakuutussopimuslain 74 §:n mukaan nostettava oikeuden menettämisen uhalla kolmen vuoden kuluessa siitä, kun asianosainen on saanut kirjallisen tiedon vakuutuksenantajan päätöksestä ja tästä määräajasta. Koska vakuutusyhtiö antoi korvausta koskevan kieltävän päätöksen vasta 6.5.2009, vahingonkärsijä ei ole menettänyt oikeuttansa korvaukseen.

 

Koska vakuutussopimuslaki on erityislaki yleislakina pidettyyn vanhentumislakiin nähden, ei vanhentumislain säännöksillä ole merkitystä vakuutusyhtiön korvausvastuun vanhentumisen kannalta. Koska vakuutuksenottaja oli itse 13.2.2006 ja 11.8.2008 muutoksenhakukirjelmissään vahvistanut kirjallisesti lausunnonpyytäjän olleen hänen toimeksiantajansa ja vaatinut, että häntä on kohdeltava kollektiivisesti samalla tavalla B Oy:n kanssa, ei vakuutusyhtiö voi vedota korvauspäätöksessään siihen, että saamisen vanhentumista olisi arvioitava velkojakohtaisesti.

 

Vakuutusyhtiön perustelu, jonka mukaan sillä seikalla, että B Oy, joka on nyt myös ollut YO Oy:n korvausvelkoja samojen vahinkotapahtumaa koskevien tosiseikkojen perusteella, ei olisi mitään välitöntä oikeusvaikutusta lausunnonpyytäjän velkoja-asemaan hänen oman korvausvaateensa osalta samaa velallista kohtaan, on väärä. Vakuutuksenottaja on kirjallisesti tunnustanut velkoja-aseman olleen kollektiivinen ja riita-asiaa on hoidettu tuomioistuimisessa myös vakuutusyhtiön antamin toimiohjein.

 

Näin ollen korvausvaatimuksen vanhentuminen on katkaistu myös vanhentumislain nojalla ainakin seuraavina ajankohtina:

–        alkuperäinen vaatimus 5.7.2005

–        vakuutusyhtiön vastaus 1.8.2005

–        vakuutuksenottajan oma tunnustaminen velallisasemasta ja Pirjo Rytiojan asemasta kollektiivisena toimeksiantajana valituskirjelmissään 13.2.2006 hovioikeudelle ja korkeimmalle oikeudelle 11.8.2008

–        asiamiesten välinen kirjeenvaihto 24.6.2008

 

Vakuutusyhtiö lausuu vastineessaan, että 1.1.2004 tuli voimaan vanhentumislaki (728/2003), joka muutti vanhentumisajan myös taannehtivasti 3 vuoden siirtymäajan puitteissa lain voimaantulosta. VanhL 4 §:n mukaan vanhentumisaika on 3vuotta 5-7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Lausunnonpyytäjä on esittänyt yksilöidyn korvausvaatimuksen 5.7.2005 päivätyllä kirjeellä. Vaatimus on vastaanotettu YO Oy:ssä 8.7.2005. Vaatimus on tehty oikeassa ajassa ja riittävän yksilöidysti, joten se on katkaissut vanhentumisen. Edellä esitetystä seuraa se, että heinäkuusta 2005 on alkanut juosta uusi kolmen vuoden vanhentumisaika (VanhL 13.1 §), joka olisi tullut katkaista ennen sen päättymistä viimeistään 8.7.2008 VanhL 10 §:n mukaisesti vapaamuotoisin katkaisutoimin tai 10 §:n mukaisin oikeudellisin katkaisutoimin.

 

Vakuutetun edustajan mukaan hän tai YO Oy ei ole 8.7.2005 jälkeen vastaanottanut mitään lausunnonpyytäjän korvausvaatimukseen liittyvää ilmoitusta. Myöskään vakuutusyhtiö ei ole vastaanottanut ilmoitusta tai vaatimusta lausunnonpyytäjältä korvausvaatimuksen osalta ennen 6. ja 7.2.2009 J.R:n tekemiä yhteydenottoja. Korvausvaatimus on näin ollen vanhentunut vanhentumislain perusteella.

 

Vakuutusyhtiöstä P.P. on 1.8.2005 päivätyssä kirjeessään maininnut, että vakuutusyhtiö palaa asiaan käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen. P.P:n kirjoittamalla kirjeellä ei ole mitään vaikutusta vanhentumislain mukaisen vanhentumisajan kulumiseen. Käsillä ei ole ollut mitään "korvausmenettelyprosessin keskeytymistä", joka voisi estää vanhentumisajan kulumisen. Edellä mainittu keskeytys on asianosaisten välisessä suhteessa oikeudenkäynnin vireilläolo, josta ei nyt P.R:n osalta ole ollut kyse, sillä P.R. ei ole ollut missään oikeudenkäynnissä asianosaisena.

 

Saamisen vanhentumista on arvioitava aina velkojakohtaisesti. Sillä seikalla, että B Oy, joka on nyt myös ollut YO Oy:n korvausvelkoja samojen vahinkotapahtumaa koskevien tosiseikkojen perusteella, on ajanut korvauskannetta YO Oy:tä vastaan, ei ole mitään välitöntä oikeusvaikutusta lausunnonpyytäjän velkoja-asemaan hänen oman korvausvaateensa osalta samaa velallista kohtaan. B Oy:n ajamassa jutussa annetuilla tuomioilla voi olla ainoastaan prejudikaattivaikutus P.R:n korvausvaatimukseen. Tällöin on aiheellista huomata, että B Oy:n jutussa annettu tuomio jäi korvausvastuun perusteen osalta lainvoimaiseksi jo helmikuussa 2006 ja riita koski ylemmissä oikeusasteissa vain korvausvaatimuksen määrää. Se, miten B Oy:n ajama tuomio on tullut lainvoimaiseksi, on kuitenkin ollut merkityksetön seikka P.R:n korvausvaateen vanhentumisen kannalta.

 

Lausunnonpyytäjän asiamiehen mukaan vakuutuksenottaja olisi kirjallisesti tunnustanut velkoja-aseman olleen kollektiivinen. Edellä mainittu väite vakuutusyhtiön mukaan virheellinen. Mitään tunnustusta jutussa ei ole tehty eikä B Oy:n korvausvaatimuksen osalta eduntasoitusvaatimuksen perusteluna esitetty hyötyihin vetoaminen omaa mitään lausunnonpyytäjän korvausvaateen vanhentumisen katkaisevaa merkitystä.

 

Lausunnonpyytäjällä ei ole asiassa ollut vakuutussopimuslain 67 §:n mukaista suoraa kanneoikeutta vakuutusyhtiötä kohtaan vaan korvausvaateen kohteena on ollut yksinomaan YO Oy, jolla on ollut vastuuvakuutus vakuutusyhtiössä. YO Oy oli tehnyt aikanaan vakuutussopimuslain 73 §:n mukaisessa määräajassa vahinkoilmoituksen ja jättänyt esitetyt sekä tapahtuman johdosta vastaisuudessa esitettävät korvausvaatimukset vakuutusyhtiön toimesta vastuuvakuutuksen ehtojen mukaan selvitettäväksi.

 

Vastuuvakuutus on lähtökohtaisesti kuitenkin vain vakuutetun turvaksi ja kun lausunnonpyytäjällä ei ole ollut vakuutussopimuslain 67 §:n mukaista suoraa kanneoikeutta vakuutusyhtiötä vastaan, olisi hänen tullut nostaa kanne YO Oy:tä vastaan, joka oli täysin mahdollista kuten myös vanhentumisen katkaiseminen. Lausunnonpyytäjä olisi voinut nostaa korvauskanteensa jo vuonna 2003 tai 2004, mutta on jättänyt sen tekemättä lähinnä oikeudenkäyntikulujen välttämiseksi ja oikeusturvaedun puuttumisen vuoksi.

 

Vakuutusyhtiö on toiminut vastuuvakuutuksenantajan ominaisuudessa vakuutuksenottajansa asiamiehenä vahinkoselvittelyä hoitamassa ja olisi siinä asemassa voinut ottaa vastaan vanhentumisen katkaisun vakuutuksenottajansa puolesta, jos sellainen vain olisi tehty. Se seikka, että vakuutusyhtiö on vastuuvakuutuksenantajana käsitellyt YO Oy:hyn kohdistettuja korvausvaatimuksia tämän tekemän vahinkoilmoituksen ja vakuutusehtojen vakuutusyhtiölle antaman oikeuden perusteella, ei ole kuitenkaan perustanut lausunnonpyytäjän ja vakuutusyhtiön välille vakuutusoikeudellista oikeussuhdetta.

 

Vakuutusyhtiö on toiminut vakuutetun edustajana tämän kanssa tekemänsä vastuuvakuutussopimuksen ehtojen mukaisesti. Lausunnonpyytäjälle ei ole syntynyt vakuutetun tekemän vahinkoilmoituksen perusteella mitään suoraa vakuutusoikeudellista vaadetta vakuutusyhtiötä kohtaan, kun vakuutussopimuslain 67 § ei sovellu. Vakuutussopimuslain 70 § ei mitenkään muuta vahingonkärsineen korvaussaamisen vanhentumista vastuuvakuutuksenottajaa kohtaan eikä liioin merkitse vakuutuksenantajan aseman muuttumista. Säännöksen määräajan merkitys rajoittuu viivästyskorkoseuraamuksen laukeamiseen.

 

Vakuutusyhtiö toteaa lisäksi, että vakuutussopimuslain 74 §:n mukainen kolmen vuoden kanneaika koskee vain kannetta vakuutuksenantajan tekemän korvauspäätöksen johdosta, kun taas muutoin vanhentuminen on ratkaistava yleisten velvoiteoikeudellisten periaatteiden mukaan. Lausuntopyynnössä esitetty väite siitä, että vanhentumislain säännöksillä ei ole merkitystä vakuutusyhtiön korvausvastuun vanhentumisen kannalta on vakuutusyhtiön mukaan virheellinen.

 

Vakuutusyhtiön mukaan vakuutussopimuksesta ei johdu mitään sellaista, joka voisi ylläpitää lausunnonpyytäjän korvausvaadetta vanhentumattomana suhteessa vakuutusyhtiöön, kun korvaussaaminen vanhenee vastuuvakuutuksenottajaa kohtaan, kuten nyt on käynyt. Päinvastoin edellä todetusta ilmenee, että lausunnonpyytäjän saaminen YO Oy:ltä on vanhentumislain nojalla vanhentunut ja sen myötä lakannut.

 

Vakuutettu viittaa kannanottonaan vakuutusyhtiön asiassa esittämään.

 

 

 

Vakuutusehtojen kohdan 1.1 mukaan vakuutus korvaa vakuutuksenottajan toiselle aiheuttaman sellaisen taloudellisen vahingon, joka ei ole yhteydessä henkilö- ja esinevahinkoon. Yhden vakuutuskauden aikana aiheutettuja vahinkoja korvataan yhteensä enintään vakuutuskirjaan merkitty vakuutusmäärä kaksinkertaisena.

 

Edellytyksenä on lisäksi, että vakuutuksenottaja on vakuutuskauden aikana tapahtuneen teon tai laiminlyönnin seurauksena voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa joko toimeksiantajalleen tämän kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella tai muulle henkilölle vakuutettua toimintaa koskevan lainsäädännön nimenomaisen määräyksen perusteella.

 

Velan vanhentumisesta annetun lain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

 

Lain 7 §:n mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

 

Lain 10 §:n mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta.

 

Vakuutussopimuslain 67 §:n mukaan vahinkoa kärsineellä on vastuuvakuutuksessa oikeus vaatia vakuutussopimuksen mukainen korvaus suoraan vakuutuksenantajalta, jos:

 

1)      vakuutuksen ottaminen on perustunut lakiin tai viranomaisen määräykseen;

2)      vakuutettu on asetettu konkurssiin tai on muutoin maksukyvytön; tai

3)      vastuuvakuutuksesta on ilmoitettu vakuutetun elinkeinotoimintaa koskevassa markkinoinnissa.

 

Jos vakuutuksenantajalle esitetään korvausvaatimus, vakuutuksenantajan tulee ilmoittaa tästä vakuutetulle ilman aiheetonta viivytystä sekä varata hänelle tilaisuus esittää selvitystä vakuutustapahtumasta. Vakuutetulle on myös lähetettävä tieto asian myöhemmästä käsittelystä.

 

Jos vakuutuksenantaja hyväksyy vahinkoa kärsineen korvausvaatimuksen, hyväksyminen ei sido vakuutettua.

 

 

Tapauksessa on kyse konsulttitoiminnassa aiheutetun vahingonkorvausvelan vanhenemisesta ja vahinkoa kärsineen oikeudesta hakea korvausta vakuutuksenantajalta.

 

Lausunnonpyytäjälle on aiheutunut vahinkoa vakuutetun huolimattomasta toimeksiannon hoidosta, minkä johdosta lausunnonpyytäjä on hakenut korvausta vakuutetulta 5.7.2005. Vakuutettu on ottanut yhteyttä vakuutusyhtiöönsä, jonka edustaja on 1.8.2005 ilmoittanut lausunnonpyytäjälle ja vakuutetulle, että vakuutusyhtiö ei ota kantaa korvausvastuuseen ennen kuin samaa vahinkotapahtumaa koskeva oikeudenkäynti on päättynyt, minkä jälkeen vakuutusyhtiö on luvannut palata asiaan.

 

Vakuutuslautakunta toteaa, että lausunnonpyytäjän ja vakuutetun välisessä suhteessa sovelletaan yleisiä velan vanhenemista koskevia säännöksiä. Velan vanhenemisaika voidaan katkaista vapaamuotoisella katkaisutoimella siten, että joko velkoja tai velallinen muistuttaa toista osapuolta velasta. Vaikka vapaamuotoisen katkaisemisen tunnusmerkistöä on tulkittava väljästi, on vanhentumislain mukaan edellytyksenä se, että katkaisu tapahtuu velallisen ja velkojan välillä. Tässä tapauksessa lausunnonpyytäjän saatava on velan vanhentumisesta annetun lain 4 §:n mukaan vanhentunut 5.7.2008. Lausunnonpyytäjä on vaatinut tätä velkaa 6.2.2009 vakuutusyhtiöltä.

 

Vahingon kärsineelle voi syntyä oikeus vaatia korvaus suoraan vakuutuksenantajalta vakuutussopimuslain 67 §:n mukaisin edellytyksin. Lausunnonpyytäjä on vedonnut siihen, että tämä oikeus olisi tapauksessa olemassa. Vakuutussopimuslain korvausmenettelyä koskevat säännökset eivät lähtökohtaisesti tule sovellettavaksi vakuutuksenantajan ja vahingonkärsijän välillä, eivätkä 67 §:n soveltamisedellytykset tapauksessa täyty.

 

Vakuutuslautakunnan saaman selvityksen mukaan vakuutusyhtiön edustaja on ilmoittanut lausunnonpyytäjälle, että vakuutusyhtiö ottaa kantaa korvausvastuuseen, kun samaa vahinkotapahtumaa koskeva oikeudenkäynti on päättynyt. Vakuutuslautakunta katsoo, että lausunnonpyytäjällä on tämän ilmoituksen perusteella ollut perusteltu syy luottaa siihen, että vakuutusyhtiö tulee tekemään korvauspäätöksen, kunhan oikeudenkäynti asiassa on päättynyt, eikä passiivisuus aiheuta lausunnonpyytäjälle oikeudenmenetystä. Vakuutusyhtiö on lisäksi ilmoittanut vakuutuksenottajalle ja vahingon kärsijälle selvittävänsä vahingosta esitetyt sekä vastaisuudessa esitettävät korvausvaatimukset.

 

Vakuutuslautakunta katsoo, että vakuutusyhtiön ilmoitusten perusteella lausunnonpyytäjälle on perustellusti syntynyt se käsitys, että vakuutusyhtiö palaa oma-aloitteisesti asiaan, kun oikeudenkäynti on päättynyt. Vakuutuslautakunta toteaa olevan hyvän vakuutustavan vastaista, että vakuutusyhtiö voisi tämän jälkeen jäädä passiivisena odottamaan, että velka vanhenee vahingonkärsijän ja vakuutetun välillä ja tämän perusteella vapautua korvausvelvollisuudesta.

 

Vakuutuslautakunta katsoo, ettei vakuutusyhtiö mainitsemillaan perusteilla voi kieltäytyä käsittelemästä lausunnonpyytäjän korvausvaatimusta.