Vakuutuksenottajan BMW 530 DA Touring –merkkinen henkilöauto varastettiin 25.–26.9.2006 Latviassa Riikassa hotellin edustalla olevalta pysäköintialueelta. Vakuutuksenottaja haki korvausta autonsa menettämisestä autovakuutuksestaan.

 

 

Vakuutusyhtiö totesi päätöksessään, että autovakuutusehtojen kohdan 3 mukaan vakuutus ei ole voimassa mm. Latviassa, ellei siitä ja voimassaoloalueen erityisehdoista ole erikseen sovittu. Koska autolla ei vahinkopäivänä ollut varkausvakuutuksen laajennusta, korvausta ei suoritettu.

 

 

Vakuutuksenottaja toteaa, että hänellä on ollut vahinkohetkellä ns. isokaskovakuutus, johon sisältyy varkausturva. 24.10.2005 voimaan tulleiden saman yhtiön autoturvavakuutuksen ehtojen mukaan varkausvakuutus on voimassa myös Latviassa.

 

Vakuutuksenottaja pitää vakuutusyhtiön kantaa kohtuuttomana ja vakuutetun edun vastaisena. Hän on aikoinaan ottanut sekä itsensä että yhtiönsä vakuutukset tästä vakuutusyhtiöstä tavoitteenaan mahdollisimman kattava vakuutusturva. Hän on käyttänyt vakuutusten teossa apunaan yhtiön edustaja J.L:stä, jonka asiantuntemukseen hän on luottanut.

 

Vakuutuksenottaja pitää päätöstä kohtuuttomana myös siitä syystä, että hänen sittemmin saamansa tiedon mukaan vanhojenkin vakuutusten ehtojen mukaisissa vakuutuksissa varkausturvaa on saatu laajennettua vain pelkällä ilmoituksella vakuutusyhtiöön. Sitä siis on tarkoitettu ehdoissa mainitulla ”erityisehdoista sopimisella”. Hän viittaa lausuntopyynnön mukana toimittamaansa kopioon internetin keskustelupalstalla.

 

Jos hän olisi osannut epäillä vakuutusturvan laajuutta, yksi puhelinsoitto olisi riittänyt. Vakuutusyhtiö ei ole tästä mahdollisuudesta mitenkään tiedottanut. Päätös on kohtuuton myös siksi, että jo lokakuusta 2005 voimassa olleiden ehtojen mukaan myös Latviassa sattuneet varkausvahingot kuuluvat korvauspiiriin. Häntä ei kuitenkaan ole tästä informoitu eikä hän siten ole voinut varautua vakuutusturvassa olevaan aukkoon. Vakuutuksenottajia ei kohdella tasapuolisesti. Toinen asiakas saa vakuutusturvan laajennuksen voimaan otettuaan sattumalta yhteyttä vakuutusyhtiöön, toinen ei saa kun ei ymmärtänyt asiaa kysellä.

 

 

Kyseistä ehtokohtaa ei voi pitää kohtuuttomana. Kuten mikä tahansa vakuutus, on tämäkin laajennus otettava etukäteen, jotta siihen voitaisiin vedota. Laajennus myönnetään erityisehdoin (vakuutuksessa on mm. normaalista poikkeava prosenttiomavastuu) ja sen myöntämisen yhteydessä tarkistetaan tiettyjä asiakkuuteen liittyviä asioita sekä se, että ajoneuvossa on ajonestolaite. Sillä ei ole merkitystä, että laajennus on maksuton.

 

Vakuutuksenottajalla on ollut käytettävissään vakuutusehdot ja siten kaikki olennainen tieto vakuutuksensa sisällöstä. Vakuutuksenottajan velvollisuutena on tarkistaa, että hänen vakuutusturvansa on asianmukaisella tasolla. Vakuutuksenottaja olisi ennen auton viemistä ulkomaille voinut tiedustella vakuutusyhtiön edustajalta vakuutusturvan mahdollisista rajoituksista. Rajoitusten olemassaolo on yleisesti tiedossa ja niistä on myös kerrottu mm. vakuutusyhtiön verkkosivuilla.

 

Lausuntopyynnössä on viitattu autoturvavakuutukseen, jonka ehdot poikkeavat tältä osin autovakuutuksen ehdoista. Tällä ei ole merkitystä, koska kyseinen auto ei ollut vakuutettu autoturvavakuutuksella.

 

Lautakunnan vakuutusyhtiön edustajalta suullisesti saaman tiedon mukaan nyt kyseessä olevan autovakuutuksen ehdoissa ei voimassaoloalueen osalta ole tapahtunut muutoksia. Autoturvavakuutus on tullut markkinoille lokakuussa 2005.

 

 

Vakuutussopimuslain 5 §:n 1 momentin mukaan ennen vakuutussopimuksen päättämistä vakuutuksenantajan on annettava vakuutuksen hakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot, kuten tietoja vakuutusmuodoistaan, vakuutusmaksuistaan ja vakuutusehdoistaan. Tietoja annettaessa tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin.

 

Vakuutussopimuslain 6 §:n 1 momentin mukaan vakuutussopimuksen päättämisen jälkeen vakuutuksenantajan on ilman aiheetonta viivytystä annettava vakuutuksenottajalle asiakirja, johon on merkitty sopimuksen keskeinen sisältö (vakuutuskirja), sekä vakuutusehdot.

 

Vakuutussopimuslain 7 §:n 1 momentin mukaan vakuutuksenantajan on lähetettävä vakuutuksenottajalle vuosittain tieto vakuutusmäärästä ja muista sellaisista vakuutusta koskevista seikoista, joilla on vakuutuksenottajalle ilmeistä merkitystä. Vakuutustapahtuman sattumisen jälkeen vakuutuksenantajalla on tiedonantovelvollisuus sitä kohtaan, jolla on oikeus vaatia suoritusta vakuutuksenantajalta.

 

Vakuutussopimuslain 9 §:n mukaan jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja, vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää. Mitä 1 momentissa säädetään, on vastaavasti voimassa, jos vakuutuksesta sen voimassaoloaikana on annettu puutteellisia, virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja, joiden voidaan katsoa vaikuttaneen vakuutuksenottajan menettelyyn. Tämä ei kuitenkaan koske tietoja, jotka vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutustapahtuman sattumisen jälkeen antanut tulevasta korvauksesta.

 

Vakuutussopimuslain (1933) 34 §:n (959/1982) mukaan vakuutussopimuksessa olevan kohtuuttoman ehdon sovittelusta on voimassa, mitä oikeustoimilaissa on säädetty. Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ään sisältynyt sovittelusäännös (38/1978) on niin ikään sovellettavissa asianosaisten väliseen sopimukseen mutta tapausta ei ole sen perusteella syytä arvioida oikeustoimilain 36 §:stä poikkeavasti.

 

Oikeustoimilain 36 §:n 1 momentin yleisen sovittelusäännöksen mukaan oikeustoimen ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta, jos ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat.

 

Autovakuutusehtojen (voimassa 1.6.2004 alkaen) 3 –kohdan mukaan vakuutus on voimassa kaikkialla Euroopassa ja sen ulkopuolisissa vihreän kortin sopimusmaissa paitsi yksityiskäyttöisten henkilöautojen ja moottoripyörien varkausvakuutus, joka ei ole voimassa Virossa, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Venäjällä, Valko-Venäjällä eikä Ukrainassa ellei siitä ja voimassaoloalueen erityisehdoista ole erikseen sovittu. Rajoitus ei kuitenkaan koske matkailuautoja. Yksityiskäyttöisten henkilöautojen ja moottoripyörien osakaskon varkausvakuutuksen voimassaoloaluetta ei voi laajentaa.

 

Tässä tapauksessa vakuutuksenottajan henkilöauto on varastettu Latviassa, eikä vakuutuksenottaja ole ennen vahinkoa erikseen sopinut vakuutusyhtiön kanssa voimassaoloalueen laajentamisesta ja tuolloin noudatettavista erityisehdoista. Näin ollen vakuutusyhtiön päätöstä olla korvaamatta varkausvahinkoa on pidettävä ehtojen mukaisena. Lautakunnan vakuutusyhtiöltä saaman tiedon mukaan nyt kyseessä olevan vakuutuksen ehtoja ei ole muutettu varkausvakuutuksen voimassaoloalueen osalta.

 

Lautakunta on aiemmassa ratkaisukäytännössään ottanut sen kannan, että vakuutusyhtiön edustajan olisi vakuutusta haettaessa tullut nimenomaan mainita vakuutuksenottajalle em. kaltaisesta voimassaolorajoituksesta vakuutussopimuslain 5 §:n nojalla, kun vakuutuksenottaja oli maininnut suunnittelevansa ulkomaanmatkaa. Nyt kyseessä olevassa tapauksessa lausunnonpyytäjä ei ole väittänytkään, että hänen neuvotellessaan vakuutusturvastaan vakuutusyhtiön edustajan kanssa olisi ollut puhetta auton käytöstä ulkomailla. Tämän vuoksi lautakunta katsoo jääneen selvittämättä, että vakuutuksenottaja olisi ennen vakuutussopimuksen päättämistä saanut puutteellisia tai virheellisiä tietoja vakuutuksen kattavuudesta.

 

Vakuutuksen voimassaoloaikana vakuutusyhtiön on vakuutussopimuslain 7 §:n mukaan annettava tietoja vakuutusmäärästä ja muista sellaisista vakuutusta koskevista tiedoista, joilla on vakuutuksenottajalle ilmeistä merkitystä. Lain perustelujen mukaan muita ilmeisen merkityksellisiä seikkoja ovat esimerkiksi tiedot omavastuun määrästä, henkilövakuutuksen mahdollisesta säästöosuudesta eli takaisinostoarvosta ja edunsaajamääräyksestä. Yhdistelmävakuutuksissa voidaan ilmeisen merkityksellisenä pitää tietoa siitä, mitä vakuutusmuotoja yhdistelmään sisältyy. Tiedot on lähetettävä siinäkin tapauksessa, ettei vakuutusmäärässä tai muissa tiedotettavissa seikoissa ole tapahtunut muutoksia. Lautakunnan käsityksen mukaan vakuutusyhtiön 7 §:n mukainen tiedonantovelvollisuus ei kuitenkaan ole niin laaja, että vakuutusyhtiön tulisi oma-aloitteisesti lähettää tietoja muista uusista vaihtoehtoisista vakuutustuotteistaan, kuten tässä tapauksessa autoturvavakuutuksesta. Tämän vuoksi varkausvahinko ei lautakunnan mielestä tule myöskään korvattavaksi vakuutussopimuslain 7 §:n nojalla.

 

Vakuutusyhtiö ei ole edes väittänyt, etteikö se olisi myöntänyt varkausvakuutuksen voimassaoloalueen laajennusta normaalia suuremmalla omavastuulla, jos vakuutuksenottaja olisi ollut yhteydessä vakuutusyhtiöön ennen auton viemistä Latviaan. Voimassaoloalueen laajennuksella ei myöskään olisi ollut vaikutusta nyt kyseessä olevan vakuutuksen vakuutusmaksuun, joskin luonnollisesti vakuutuksista suoritettavat korvaukset vaikuttavat kyseisen yhtiöiden asiakkailta veloitettavien vakuutusmaksujen suuruuteen. Jäljellä jää näin ollen kysymys siitä, onko kyseistä rajoitusehtoa pidettävä kohtuuttomana.

 

Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan 1993:18 ja 2001:135 todennut, että vakuutusturvan laajuus on yleensä sopimuksenvarainen asia, joka vaikuttaa vakuutusmaksun määrään. Siksi vakuutuksenottajan vastuuta rajoittavaa sopimusehtoa voidaan vain poikkeuksellisesti pitää sillä tavoin kohtuuttomana, että sitä voitaisiin sovitella oikeustoimilain 36 §:n 1 momentin nojalla. Vastuuvakuutuksesta suoritettavaa korvausta koskevassa ratkaisussa 2001:135 on mm. todettu, että vakuutusturvan laajuutta koskevan ehdon sovittelua voidaan pitää perusteltuna lähinnä vain silloin, kun korvaussuojan menettäminen olisi kohtuuttoman ankara seuraamus lievästä laiminlyönnistä.

 

Tässä tapauksessa vakuutusturva on jäänyt puutteelliseksi sen vuoksi, ettei vakuutuksenottaja ole etukäteen ollut yhteydessä vakuutusyhtiöön sopiakseen vakuutuksen voimassaoloalueen laajennuksesta.

 

Vaikka vakuutuksenottajan ”laiminlyöntiä” voidaankin pitää vähäisenä, on lautakunnan mielestä suhtauduttava hyvin pidättyväisesti kohtuullistamiseen, jos se käytännössä merkitsisi mahdollisuutta saada korvattaviksi vasta vahingon jälkeen sellaisetkin vahingot, joita ei vakuutusehtojen mukaan korvata. Lautakunnan mielestä ei ole esitetty sellaisia erityisiä seikkoja, joiden nojalla sovitteluun olisi aihetta. Näin ollen lautakunta ei suosita vahingon korvaamista.

 

Tämän lausunnon antamiseen osallistuivat yksimielisesti puheenjohtaja

Taipale, jäsenet Sario, Uimonen ja Vaitomaa sekä varajäsen Vuori. Sihteerinä toimi Mikkola.