Korvausta haettiin R:n kunnan vastuuvakuutuksesta (vakuutusyhtiö A) sekä urakoitsija KP:n vastuuvakuutuksesta (vakuutusyhtiö B).

 

 

 

Yhtiö kiistää vastuun korvauspäätöksessään 23.11.2007. R:n kunta ei ole ympäristövahinkolain (jäljempänä ”YVL”) 7 §:ssä tarkoitettu toiminnanharjoittaja. Vahinkoa aiheuttanut toiminta ei ole liittynyt kiinteästi kunnan lakisääteisiin velvollisuuksiin. Kunta vastaa ainoastaan lailla kunnan vastuulle siirretyistä toiminnoista aiheutuneista vahingoista. R ei ole menetellyt huolimattomasti valitessaan urakoitsija KP:n.

 

 

Yhtiö kiistää vastuun korvauspäätöksessään 15.6.2007. Yhtiö perustelee päätöstään viittauksella isännänvastuuseen ja ympäristövahinkolakiin.

 

Lausunnonpyytäjänä oleva asunto-osakeyhtiö ilmoittaa tyytymättömyyttään vakuutusyhtiöiden korvauspäätöksiin ja pyytää lautakunnan lausuntoa asiasta.

 

 Vakuutusyhtiöiden vastineet

 

Yhtiö A kiistää vaatimuksen R:n kunnan osalta.

 

Kyseessä on riidattomasti ympäristövahinkolaissa (YVL) tarkoitettu ympäristövahinko. R ei kuitenkaan ole YVL 7 §:ssä tarkoitettu toiminnanharjoittaja, vaan urakoitsija KP on.

 

Urakoitsija KP:n toimialana on maanrakennustyö. Aluesidonnaisuus ei edellytä, että toimintaa harjoitettaisiin kiinteästä rakennuksessa tai laitteessa. Sellainen liikkuvalla kalustolla tapahtuva toiminta, joka liittyy tietyn alueen käyttämiseen tai käsittelemiseen, täyttää aluesidonnaisuuden vaatimuksen kulloisellakin sijoituspaikallaan. Myös lyhyt ja tilapäinen toiminta on riittävää YVL:n mukaisen vastuun syntymisen kannalta.

 

Urakoitsija KP:n katsomista YVL:ssä tarkoitetuksi toiminnanharjoittajaksi voidaan puoltaa sillä, että KP:lla on R:n kuntaa parempi mahdollisuus kontrolloida toimintaan liittyviä riskejä. KP on tehnyt työn itsenäisesti.

 

Pelkästään se, että R:n kunta on ollut urakoitsija KP:n toimeksiantaja, ei merkitse, että R olisi YVL 7 §:ssä tarkoitettu toiminnanharjoittaja.

 

Ratkaisu KKO 2001:61 ei sovellu tähän tapaukseen. Ratkaisussa KKO 2001:61 kunnan YVL:n mukainen vastuu syntyi, koska kunta voitiin osoittaa tienpitäjäksi, kyseisen työn kuuluneen tienpitoon ja tienpidon olevan YVL 1.2 §:n perusteella nimenomaisesti toiminnanharjoittamista. Merkitystä ei ollut sillä, että kyse oli kunnan lakisääteisestä velvollisuudesta. Lakisääteisyys osoitti vain sen, että kuntaa tuli pitää tienpitäjänä.

 

R:n kunta ei ole menetellyt huolimattomasti valitessaan työn suorittaneen urakoitsijan KP:n. R:n kunta ei ole millään muullakaan perusteella vahingonkorvausvelvollinen.

 

Yhtiö B kiistää vaatimuksen KP:n osalta.

 

Kysymys on siitä, ketä on pidettävä asiassa YVL 7 §:ssä tarkoitettuna toiminnanharjoittajana. YVL 7 §:ssä tarkoitettuna toiminnanharjoittajana on pidettävä R:n kuntaa. Pallokenttien rakentaminen ja kunnossapito kuuluvat kunnan toimintaan kuntana ja palvelujen tarjoajana. Yhtiö viittaa tältä osin kuntalain 2 §:ään sekä ennakkoratkaisuun KKO 2001:61, jossa on arvioitu kunnallisen toiminnan lakisääteisyyden merkitystä YVL 7 §:n soveltamisen kannalta.

 

Yhtiö viittaa argumentointinsa tueksi lisäksi eräisiin alempien oikeusasteiden ratkaisuihin, joissa oli kysymys kunnan vahingonkorvauslain mukaisesta velvollisuudesta korvata kunnan palvelutoimintaan nähden sivulliselle aiheutunut vahinko. Yhtiön käsityksen mukaan nämä ratkaisut tukevat sitä, että R:n kuntaa on pidettävä YVL 7 §:ssä tarkoitettuna toiminnanharjoittajana.

 

 

R:n kunta on toimittanut lautakunnalle otteen teknisen lautakunnan pöytäkirjasta 11.12.2007, jossa selostetaan korvausvaatimuksen käsittelyä teknisessä lautakunnassa.

 

Urakoitsija KP:lle on varattu mahdollisuus antaa asiassa vastine. KP ei ole antanut vastinetta.

 

 

Lautakunnan käytettävissä on ollut seuraava selvitys:

 

–        vahinkoilmoitus 4.6.2007 (yhtiö B)

–        lausunnonpyytäjän korvausvaatimus KP:lle 14.9.2006

–        neuvottelu- ja tarkastusmuistio 31.5.2007 (yhtiö B)

–        tarjouspyyntö 20.7.2006

–        lausunnonpyytäjän kirjelmä KP:lle 27.12.2007

–        lukuisia vakuutusyhtiöiden A ja B välisiä sähköpostiviestejä

–        7 valokuvaa tapahtumapaikasta

–        verkkosivut urheilukentästä

–        verkkosivut KP:stä

–        verkkosivut kunnat.net:stä

 

 

 

 

Sovellettavan vakuutusehdon mukaan vakuutusturva korvaa vakuutuksenottajana olevan yhteisön toiminnassa toiselle aiheutuneen henkilö- ja esinevahingon sekä julkista valtaa käytettäessä aiheutetun varallisuusvahingon, joka todetaan vakuutuskauden aikana vakuutuksen voimassaoloalueella ja josta vakuutuksenottaja on voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa.

 

 

Sovellettavan vakuutusehdon mukaan vakuutuksesta korvataan vakuutuskirjassa mainitussa toiminnassa toiselle aiheutunut henkilö- ja esinevahinko, joka todetaan vakuutuskauden aikana vakuutuksen voimassaoloalueella ja josta vakuutuksenottaja on voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa.

  

                                          

 

Asiassa on kysymys siitä, onko lausunnonpyytäjänä olevalle asunto-osakeyhtiölle aiheutuneet sokkelivauriot korvattava R:n kunnan ja urakoitsija KP:n vastuuvakuutuksista.

 

Asiassa on riidatonta, että tärytystyö, josta vahingot ovat aiheutuneet, on tehty huolimattomasti. Riitaista on, onko R:n kuntaa tai urakoitsija KP:tä pidettävä YVL 7 §:ssä tarkoitettuna toiminnanharjoittajana tai toiminnanharjoittajaan rinnastettavana tahona, tai ovatko R ja KP jollakin muulla kuin YVL:n perusteella velvolliset korvaamaan aiheutunut vahinko.

 

 

 

Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan ”työnantaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka työntekijä virheellään tai laiminlyönnillään työssä aiheuttaa. Työnantajana pidetään myös sitä, joka antaa tehtävän sellaiselle itsenäiselle yrittäjälle, joka huomioon ottaen toimeksiantosuhteen pysyvyys, työn laatu ja muut olosuhteet on rinnastettava työntekijään.”

 

Ympäristövahinkolain 7 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohtien mukaan ”korvausvelvollisuus on, silloinkin kun vahinkoa ei ole aiheutettu tahallisesti tai huolimattomuudesta, sillä: 1) jonka harjoittamasta toiminnasta ympäristövahinko johtuu; 2) joka on rinnastettavissa 1 kohdassa tarkoitettuun toiminnan harjoittajaan”.

 

Ympäristövahinkolain 7 §:n 2 momentin mukaan ”rinnastamista arvioitaessa on otettava huomioon henkilön määräysvalta, hänen taloudelliset suhteensa toiminnan harjoittajaan ja hänen toiminnasta tavoittelemansa taloudellinen etu”.

 

Kuntalain (17.3.1995/365) 2 §:n 1 momentin mukaan ”kunta hoitaa itsehallinnon nojalla itselleen ottamansa ja sille laissa säädetyt tehtävät. Kunnille ei saa antaa uusia tehtäviä tai velvollisuuksia taikka ottaa pois tehtäviä tai oikeuksia muuten kuin säätämällä siitä lailla.” 2 momentin mukaan ”kunta voi sopimuksen nojalla ottaa hoitaakseen muitakin kuin itsehallintoonsa kuuluvia julkisia tehtäviä”. 3 momentin mukaan ”kunta hoitaa sille laissa säädetyt tehtävät itse tai yhteistoiminnassa muiden kuntien kanssa. Tehtävien hoidon edellyttämiä palveluja kunta voi hankkia myös muilta palvelujen tuottajilta.”

 

Liikuntalain (18.12.1998/1054) 2.1 §:n mukaan ”kunnan tulee luoda edellytyksiä kuntalaisten liikunnalle kehittämällä paikallista ja alueellista yhteistyötä sekä terveyttä edistävää liikuntaa, tukemalla kansalaistoimintaa, tarjoamalla liikuntapaikkoja sekä järjestämällä liikuntaa ottaen huomioon myös erityisryhmät”

 

 

 

Urakoitsija KP on harjoittanut vahinkoa aiheuttanutta tärytystyötä tietyllä alueella, joten kysymyksessä on YVL 1 §:ssä tarkoitettu ympäristövahinko. Asiassa ei ole esitetty seikkoja, joiden perusteella voitaisiin päätyä muuhun kuin siihen, että urakoitsija KP:tä on pidettävä YVL 7.1,1 §:ssä tarkoitettuna suoranaisena toiminnanharjoittajana. KP on siten velvollinen korvaamaan lausunnonpyytäjälle aiheutuneen vahingon tuottamuksestaan riippumatta. KP:n osalta korvausvastuu tosin syntyisi jo vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n nojalla sillä perusteella, että KP on toiminut tärytystyössä huolimattomasti.

 

Kun tapausta tarkastellaan ympäristövahinkolain systematiikassa voi syntyä tilanne, jossa lain mukainen vastuu syntyy sekä suoranaiselle toiminnanharjoittajalle että sellaiselle taholle, joka on rinnastettava toiminnanharjoittajaan. Jos YVL:n mukaisia vastuuvelvollisia on tällä tavoin useita, he ovat YVL 8.1 §:n mukaan yhteisvastuussa aiheutuneen vahingon korvaamisesta. Yleisemmänkin vahingonkorvausoikeudellisen periaatteen mukaan kukaan ei voi omasta vastuustaan vapautuakseen vedota siihen, että joku muukin on vastuussa saman vahingon korvaamisesta. Sillä, onko urakoitsija KP:n lisäksi myös R:n kunta mahdollisesti velvollinen korvaamaan lausunnonpyytäjälle aiheutuneen vahingon, ei siten ole urakoitsija KP:n YVL:n mukaista vastuuta poistavaa merkitystä.

 

Ratkaistavaksi jää siten, onko myös R:n kunta asiassa vahingonkorvausvelvollinen.

 

 

Kertynyt selvitys ei osoita, että urakoitsija KP olisi ollut R:n kuntaan nähden sellaisessa epäitsenäisessä asemassa, että R:n kunnalle olisi syntynyt KP:n toiminnasta isännänvastuu vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1. momentin perusteella. R:n kunnan ei ole myöskään näytetty menetelleen huolimattomasti urakoitsija KP:n valinnassa niin, että vastuu syntyisi tällä itsenäisellä perusteella.

 

Kysymys on tämän jälkeen siitä, onko R:n kuntaa pidettävä YVL 7 §:ssä tarkoitettuna toiminnanharjoittajana tai siihen rinnastettavana tahona.

 

  

 

 

Toiminnanharjoittajaan rinnastamiseen perustuvasta vastuusta säädetään YVL 7.1,2 §:ssä. Lain 7.2 §:n mukaan ”rinnastamista arvioitaessa on otettava huomioon henkilön määräysvalta, hänen taloudelliset suhteensa toiminnan harjoittajaan ja hänen toiminnasta tavoittelemansa taloudellinen etu”.

 

YVL 7.1,2 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 165/1992 s. 26) on lausuttu, että ”rinnastamista arvioitaessa olisi otettava huomioon rinnastettavan määräysvalta, taloudelliset suhteet toiminnan harjoittajaan, mihin sisältyy myös toiminnan harjoittamispaikan omistus, ja hänen toiminnasta tavoittelemansa taloudellinen etu. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tosiasiallisesti jätteiden tuottajan välikätenä toimiva yhteisö tai henkilö suorittaa ympäristövahinkoa aiheuttavaa jätteiden hävitystä jonkun muun lukuun, on perusteltua ulottaa vastuu myös jälkimmäiseen. Sama koskee tapausta, jossa oikeushenkilönä erillinen, mutta todellisuudessa epäitsenäinen yhteisö, esimerkiksi tytäryhtiö, muulla tavoin toimii tosiasiallisesti toisen lukuun.”

 

Ympäristövahinkolakia koskevassa eduskunnan lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 10/1994) kiinnitettiin YVL 7.1,2 §:n mukaisen rinnastettavuuden edellytyksiin huomiota eräässä ongelmallisessa rajatapauksessa. Lakivaliokunnan mukaan ”myös ilmailussa on rajanveto-ongelmia silloin, kun puolustusvoimat käyttävät ilmailulaitoksen kenttää aiheuttaen lentomelulla vahinkoa”. Valiokunta katsoi, että ”ilmavoimien käyttäessä ilmailulaitoksen lentoasemaa on ilmavoimia tällaisissa tapauksissa pidettävä lakiehdotuksen 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna toiminnanharjoittajaan rinnastettavana vastuuvelvollisena”. Puolustusvoimia tuskin voidaan ainakaan yleisesti pitää ilmailulaitokseen nähden epäitsenäisenä toimijana tai sellaisena tahona, joka toimii ilmailulaitoksen lukuun. Puolustusvoimien rinnastaminen ilmailulaitokseen on lakivaliokunnan mukaan perusteltua siksi, että ympäristövahinkona pidettävän lentomelun aiheuttaa puolustusvoimat.

 

Nyt vakuutuslautakunnassa esillä olevassa asiassa R:n kunnan toimintaan pallokentän ylläpitäjänä ei tyypillisesti liity ominaisuutena sellaista tärytystyöstä johtuvaa ympäristövahingon vaaraa kuin mikä liittyy urakoitsija KP:n toimintaan. R:n kunnan rinnastamista urakoitsija KP:hen ei siten voida puoltaa samankaltaisin perustein, joilla lakivaliokunta rinnasti puolustusvoimat ilmailulaitokseen.

 

Ympäristövahinkolakia valmistelleessa toimikunnassa oli pohdittu rinnastamiseen perustuvan vastuun ulottamista jopa niin pitkälle, että toiminnanharjoittajaan rinnastettavana tahona olisi säädetty pidettäväksi luottolaitosta, joka on rahoittanut vahinkoa aiheuttanutta toimintaa. Hallituksen esityksessä näin pitkälle menevää vastuuta ei kuitenkaan hyväksytty, vaan siinä katsottiin, että ”toisaalta esimerkiksi toiminnan rahoittajalle ei yksin rahoitussuhteen ja siitä johtuvan tavanomaisen valvonnan perusteella syntyisi korvausvastuuta” (HE 165/1992). Lakiehdotuksen eduskuntakäsittelyssä esitetty ponsi, jonka mukaan hallituksen olisi ryhdyttävä selvittämään, voitaisiinko vastuu ulottaa toiminnan rahoittavaan tahoon, hylättiin (Eduskunnan PTK 70/1994).

 

Edellä esitetyistä syistä jää pelkästään ympäristövahinkolakia ja sen valmisteluaineistoja tarkastelemalla jonkin verran epäselväksi, millä edellytyksillä R:n kunta voitaisiin mahdollisesti rinnastaa YVL 7 §:ssä tarkoitettuun toiminnanharjoittajaan. Asiassa on tämän johdosta tarkasteltava, mitä rinnastamisen edellytyksistä on lausuttu oikeuskäytännössä.

 

Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 1999:124 tarkastellut YVL 7.1,2 §:ssä säädettyä toiminnanharjoittajaan rinnastettavuutta tilanteessa, jossa kuntayhtymä oli tehnyt urakkasopimuksen vahinkoa aiheuttaneen hiekkapuhallustyön suorittamisesta. Kuntayhtymän ei katsottu olleen pelkästään urakan tilaajana tai urakoinnin kohteina olleiden tilojen haltijana YVL 7.1,2 §:ssä tarkoitettu toiminnanharjoittajaan rinnastettava taho. Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan lähemmin sillä, ettei asiassa ollut edes väitetty, että kuntayhtymän ja rakennusliikkeen välillä olisi ollut muu kuin normaali urakkasopimus, tai että rakennusliike olisi ollut epäitsenäinen suhteessa kuntayhtymään.

 

Esillä olevassa asiassa ei ole edes väitetty, että R:n kunnan ja urakoitsija KP:n välillä olisi tehty muu kuin normaali urakkasopimus. Kunnan ei ole edes väitetty puuttuneen urakoitsija KP:n suoritukseen tärytystyön osalta jollakin sellaisella tavalla, joka olisi syy-yhteydessä ympäristövahingon aiheutumiseen. Urakoitsija KP ei ole suorittanut tärytystyötä ainakaan sillä tavoin R:n kuntaan nähden alisteisessa asemassa, että kunta olisi tästäkään syystä rinnastettava toiminnanharjoittajaksi.

 

R:n kuntaa ei siten ole pidettävä tässä asiassa YVL 7.1,2 §:ssä tarkoitettuna toiminnanharjoittajaan rinnastettavana tahona.

 

 

 

Kunnan vastuuta YVL 7.1,1 §:n mukaisena suoranaisena toiminnanharjoittajana on arvioitu ennakkopäätöksessä KKO 2001:61. Ratkaisun ydinkysymyksenä oli, oliko vahinkoa aiheuttanutta toimintaa pidettävä ”kiinteästi kunnan lakisääteisiin velvollisuuksiin kuuluvana”. Nyt esillä olevassa tapauksessa on kysymys lähinnä kunnallisten virkistyspalvelujen tuottamiseen liittyvästä toiminnasta. R:n kunta on pitänyt kunnossa pallokenttää antamalla rakennusurakkaa koskevan toimeksiannon KP:lle.

 

 

Vakuutusyhtiö A on kiistämisensä tueksi esittänyt, että ennakkoratkaisu KKO 2001:61 ei soveltuisi tähän tapaukseen siitä syystä, että ratkaisussa olisi arvioitu kunnan velvoitteiden lakisääteisyyden merkitystä ainoastaan siitä näkökulmasta, onko kunnan toimintaa ollut pidettävä tienpitona, jota puolestaan on pidettävä YVL 1.2 §:ssä olevan erityissäännöksen perusteella toiminnanharjoittamisena. Korkeimman oikeuden ratkaisua ei voi kuitenkaan lukea näin supistavasti. Kysymys siitä, millainen toiminta voi olla YVL 1 §:n perusteella vastuun synnyttävää, on kokonaan eri kysymys kuin se, ketä mahdollista aiheuttajatahoa on pidettävä YVL 7 §:n mukaisena toiminnanharjoittajana ja siten vahingonkorvausvelvollisena.

 

YVL 1.2 §:ssä on säädetty, että laissa tarkoitettuna toiminnan harjoittamisena on pidettävä myös tien, rautatien, sataman, lentoaseman tai muun näihin verrattavan liikennealueen pitämistä. Tämän erityissäännöksen tarkoituksena on ollut selventää ajatusta siitä, että pelkästään tietyn kulkuvälineen käyttäminen, kuten esimerkiksi henkilöauton kuljettaminen, ei sellaisenaan voi synnyttää YVL:n mukaista tuottamuksesta riippumatonta vahingonkorvausvastuuta. Sitä vastoin esimerkiksi tienpito on sellaista toimintaa, joka voi aiheuttaa lain mukaisen vahingonkorvausvastuun.

 

Ratkaisussa KKO 2001:61 oli siten kaksi eri oikeusongelmaa. Ensimmäinen niistä koski sitä, oliko tapauksessa esillä ollutta kadun päällystykseen liittyvää pohjatyötä pidettävä YVL 1.2 §:ssä tarkoitettuna ”tien pitämisenä”. Tähän ongelmaan saatiin vastaus rakennuslain 78 §:stä, jonka perusteella korkein oikeus lausui, että ”kaupungille kuuluvaksi kadun rakentamiseksi oli myös katsottava muun muassa kadun perustuksen vahvistaminen, sorapäällysteisen kadun kestopäällystäminen ja muu tähän verrattava parannustyö. Näin ollen puheena oleva kadun päällystämisen pohjatyö on kiistatta ympäristövahinkolaissa tarkoitettuun tien pitämiseen kuuluvaa. Katutyöstä aiheutuneen ympäristövahingon korvattavuus ratkaistaan siten ympäristövahinkolain nojalla”.

 

Ratkaisun KKO 2001:61 toisena ja kokonaan eri oikeusongelmana oli, ketä oli pidettävä YVL 7 §:ssä tarkoitettuna toiminnanharjoittajana. Kunnan velvollisuuksien lakisääteisyyttä on tarkasteltu nimenomaan tästä yleisemmästä YVL 7 §:n tulkintaan liittyvästä näkökulmasta. Korkein oikeus lausui, että ”– – vahinkoa aiheuttanut toiminta sen sijaan on liittynyt kiinteästi kaupungin lakisääteisiin velvollisuuksiin kuuluvaan kadun rakentamiseen. Kun kaupunki siten on itse ympäristövahinkolain 7 §:ssä tarkoitettu toiminnan harjoittaja – – ”.

 

Ennakkoratkaisu KKO 2001:61 soveltuu siten oikeusohjeeksi myös nyt esillä olevassa asiassa, jossa on kysymys siitä, ketä on pidettävä ympäristövahinkona pidettävään tärytystyövahinkoon liittyvänä YVL 7 §:n mukaisena vastuuvelvollisena toiminnanharjoittajana.

 

 

Kunnan tehtävistä säädetään kuntalain (365/1995) 2 §:ssä. Kyseessä on lähinnä kunnan toimivaltaa koskeva yleissäännös, jossa määritellään, missä tarkoituksessa kunnallista päätäntävaltaa saadaan käyttää. Siitä, mitä nimenomaisia velvollisuuksia kunnalle kuuluu, säädetään muualla lainsäädännössä. Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien suojaamiseksi on esimerkiksi liikuntalain (18.12.1998/1054) 2.1 §:ssä säädetty, että ”kunnan tulee luoda edellytyksiä kuntalaisten liikunnalle kehittämällä paikallista ja alueellista yhteistyötä sekä terveyttä edistävää liikuntaa, tukemalla kansalaistoimintaa, tarjoamalla liikuntapaikkoja sekä järjestämällä liikuntaa ottaen huomioon myös erityisryhmät”.

 

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2001:61 esillä olleessa tilanteessa oli selvää, että kadun rakentaminen, jossa vahinko aiheutui, kuului kunnan velvollisuuksiin kanteessa tarkoitetun katutyön suorittamisen aikaan voimassa olleen rakennuslain (370/1958) 78 §:n mukaan. Lautakunnan käsityksen mukaan liikuntalain 2.1 §:ssä säädetyn kunnalle kuuluvan toimintavelvollisuuden ydinsisältönä on rakentaa ja sen jälkeen ylläpitää lähinnä passiivisesti liikuntapalvelujen käyttämisen edellyttämää infrastruktuuria eli liikuntapaikkoja. Tämän toimintavelvollisuuden ydinsisältöön ei sitä vastoin kuulu esimerkiksi järjestää aktiivisesti jollekin liikuntapaikalle henkilökuntaa tai organisoida siellä harjoitettavan urheilutoiminnan sisältöä. Nyt esillä olevassa tapauksessa on kysymys juuri tällaisen liikuntapalveluihin liittyvän infrastruktuurin kunnossapidosta, minkä vuoksi se kuuluu liikuntalain 2.1 §:ssä kunnalle säädetyn toimintavelvollisuuden ydinalueeseen.

 

Maanrakennukseen liittyvä tärytystyö, jota koskevan toimeksiannon R:n kunta on tosin antanut itsenäiselle urakoitsijalle KP:lle, kuuluu siten siinä määrin kiinteästi R:n kunnan liikuntalain 2.1 §:ssä säädetyn toimintavelvollisuuden ydinsisällön toteuttamiseen, että R:n kuntaa on pidettävä YVL 7.1,1 §:ssä tarkoitettuna suoranaisena toiminnanharjoittajana.

 

 

 

Lautakunta katsoo, että vakuutusyhtiö A on velvollinen korvaamaan lausunnonpyytäjälle aiheutuneen vahingon R:n kunnan vastuuvakuutuksesta. Vakuutusyhtiö B:n on myös korvattava lausunnonpyytäjälle aiheutunut vahinko urakoitsija KP:n vastuuvakuutuksesta.

 

Vakuutusyhtiöiden A ja B vastuu suhteessa lausunnonpyytäjään on yhteisvastuullista siten kuin YVL 8.1 §:ssä säädetään. Asiassa ei ole pyydetty lausuntoa siitä, miten korvausvastuu jakautuu A:n ja B:n keskinäisessä suhteessa.

 

Tämän lausunnon antamiseen osallistuivat yksimielisesti puheenjohtaja

Sisula-Tulokas sekä jäsenet Koskenvuo, Norio-Timonen ja Rusanen. Sihteerinä toimi Saarikoski.

 

 

VAKUUTUSLAUTAKUNTA