O.P. myi vuonna 1993 A.P:lle erään asunto-osakeyhtiön osakkeita. Maksamattoman kauppahinnan vakuudeksi A.P. panttasi omistamansa osakkeet, joihin O.P:llä oli jo olemassa elinikäinen hallintaoikeus.

 

Kyseinen arvo-osuustili ulosmitattiin vuonna 2000 A.P:n veloista. Osa osakkeista myytiin ja tilitettiin ulosottoon.

 

Huomattuaan asian O.P. vaati pankkia korvaamaan vahingon. Tämän jälkeen arvo-osuustilille merkittiin O.P:lle osakkeita koskeva hallintaoikeus.

 

O.P. nosti pankkia vastaan vahingonkorvauskanteen ja hänen asiamiehenään toimi vakuutuksenottajana oleva asianajaja J.H. Kanteessa vaadittiin ensisijaisesti pankkia palauttamaan tilanne sellaiseksi kuin se olisi ilman tehtyä virhettä eli korvaamaan vahinko luontaispalautuksella tai käyvän hinnan mukaisella korvauksella. Toissijaisesti kanteessa vaadittiin elinikäisen hallinta- ja panttioikeuden korvaamista. Lisäksi kanteessa vaadittiin korvausta vuosien 2000 ja 2001 menetetystä osinkotuotosta.

 

Käräjäoikeus velvoitti tuomiossaan pankin korvaamaan O.P:lle aiheutuneen vahingon palauttamalla O.P:n hallintaan ja A.P:n arvo-osuustilille tililtä myytyjä osakkeita vastaavat osakkeet tai vaihtoehtoisesti maksamalla O.P:lle mainittuja osakkeita vastaava hinta. Käräjäoikeus totesi, että vaikka jutussa ei ole nimenomaisesti vedottu siihen, että lahjoituksen A.P:lle ei voida katsoa täyttyneen, kun O.P. ei ole luopunut osakkeiden hallinnasta, O.P. on kuitenkin vedonnut elinikäiseen hallintaoikeuteensa ja vaatinut pankin velvoittamista siirtämään hänen hallintaansa A.P:n arvo-osuustilille vastaavat osakkeet vahinkonsa korvaukseksi. Käräjäoikeus viittasi korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 1967 II 107 ja siitä ilmeneviin näkökohtiin. Käräjäoikeus katsoi, että ratkaisulla on periaatteellisia yhtymäkohtia nyt kysymyksessä olevaan juttuun. Kyseisessä korkeimman oikeuden ratkaisussa oli todettu henkilöllä olleen tarkoituksena lahjoittaa pankin tallelokerossa säilyttämänsä rahat sekä velka- ja pankkikirjat määrätyille sukulaisilleen. Lahjoitusta ei katsottu täytetyksi, kun henkilö ei ollut luopunut tallelokeron ja siinä säilyttämiensä varojen hallinnasta. Ottaen huomioon asiassa esitetyt riidattomat seikat sekä sen, ettei ole selvitetty, että O.P:n elinikäinen hallintaoikeus käsittäisi pelkästään oikeuden tuoton saamiseen osakkeista käräjäoikeus katsoi, että sillä on O.P:n vaatimuksen johdosta toimivalta tehdä oikeudelliset johtopäätökset selostetusta tapahtumainkulusta, mikä jutussa on ollut riidaton. Tämä johti käräjäoikeuden perusteluiden mukaan siihen lopputulokseen, että kun osakkeiden lahjoitus A.P:lle ei ole täyttynyt, osakkeiden hallinta ja omistus on kuulunut O.P:lle.

 

Hovioikeus totesi ratkaisussaan, että oikeudenkäymiskaaren mukaan tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai kiistämisensä tueksi vedonnut. Asiassa on riidatonta, että O.P. ei ole nimenomaisesti vedonnut käräjäoikeudessa siihen, että hänen pankkiin A.P:n nimiin tallettamiensa osakkeiden lahjoitus ei ollut täyttynyt. Hovioikeus katsoi, että se seikka, että lahjoitus A.P:lle ei ollut täyttynyt, vaan että osakkeiden omistusoikeus oli jäänyt O.P:lle, ei sisälly sanottuun sinänsä riidattomaan tapahtumainkulkuun. Kysymys ei siten ole vain saman tosiseikaston erilaisesta oikeudellisesta luonnehdinnasta. Se, että O.P. on käräjäoikeudessa vedonnut kanteensa tueksi myös siihen, että A.P. oli pantannut hänelle kyseiset osakkeet, osoittaa osaltaan O.P:n pitäneen A.P:tä omistajana ja vedonneen omaan asemaansa ainoastaan pantti- ja hallintaoikeuden haltijana. O.P:n ei siten ole katsottava tarkoittaneen vedota kanteensa tueksi vaihtoehtoiseen tosiseikastoon, jonka mukaan häntä olisi pidettävä osakkeiden omistajana. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeuden olisi tullut perustaa tuomiotaan siihen, että O.P:n lahjoitus A.P:lle ei ollut täyttynyt ja että O.P:tä on pidettävä arvo-osuuksien omistajana.

 

Hallintaoikeuden kirjaamatta jättämisestä aiheutuneen vahingon osalta hovioikeus katsoi, ettei tilanteen saattaminen ennalleen O.P:n vaatimuksen mukaisesti kyseisten osakkeiden osalta ole mahdollista. Sen sijaan O.P:llä on oikeus saada korvaus vahingosta, joka on syy-yhteydessä pankin menettelyyn. Pankin aiheuttamaksi vahingoksi ei voida lukea sitä, että kyseiset osakkeet on ulosmitattu A.P:n veloista. O.P:n hallintaoikeuden kirjaaminen ei olisi estänyt kyseisten osakkeiden ulosmittausta, ainoastaan O.P:n hallintaoikeuden ulosmittaamisen. O.P. ei ole hovioikeuden mukaan näyttänyt, että pankin vastaanottotodistukseen kirjatulla maininnalla hallintaoikeudesta olisi tarkoitettu muuta kuin tuotto-oikeutta. Tästä menettämästään hallintaoikeudesta O.P. on oikeutettu korvaukseen. Hovioikeus katsoo, että jos hallintaoikeus olisi kirjattu, O.P:llä olisi ollut oikeus elinikäiseen osinkotuottoon.

 

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja velvoitti pankin korvaamaan O.P:n kyseisiin osakkeisiin kohdistuvan elinikäisen hallintaoikeuden maksamalla O.P:lle vuodesta 2002 alkaen vuosittain hänen elinikänsä ajan osakkeista saatava osinkotuotto. Lisäksi pankki velvoitettiin korvaamaan O.P:lle menetetty osinkotuotto vuosilta 2000 ja 2001.

 

O.P. katsoi, että hänen asiamiehenään toiminut asianajaja J.H. oli käräjäoikeudessa laiminlyönyt vedota O.P:n omistusoikeuteen ja lahjoituksen täyttämättömyyteen, mistä aiheutui O.P:lle vahinkoa hovioikeudessa. O.P. vaati korvauksena vahingosta vastapuolelle maksettavaksi määrättyjä asianajokuluja, menetettyjen osakkeiden arvoa sekä omien asianajokulujensa omavastuuosuutta. Korvausta haettiin asiamiehen vastuuvakuutuksen perusteella.

 

Vakuutusyhtiö totesi, että hovioikeus ei ole ottanut ratkaisussaan kantaa siihen, onko käräjäoikeuden soveltama KKO:n päätös ja lahjalupauslain 4 §:n soveltaminen tähän tapaukseen ollut asiallisesti ja sisällöllisesti oikein. Päinvastoin hovioikeus on todennut, että osakkeiden lahjoitus ja omistusoikeuden siirtyminen eivät kuulu riidattomaan tapahtumainkulkuun. Hovioikeus on perustellut ainoastaan sitä, millä perusteilla käräjäoikeuden ei olisi tullut juttua ratkaista ja koska lahjoituksen täyttymiseen ei oltu vedottu, ei sitä olisi saanut käyttää ratkaisun perusteena. Hovioikeus ei ole millään tavoin ottanut kantaa siihen, olisiko po. väite menestynyt, mikäli siihen olisi vedottu. Asiasta ei voida tehdä sitä johtopäätöstä, että käräjäoikeuden ratkaisu olisi hovioikeudessa pysynyt, mikäli kyseisiin seikkoihin olisi vedottu ja hovioikeus olisi jutun aineellisesti näillä perusteilla tutkinut.

 

Vakuutusyhtiö totesi, että mikäli O.P. katsoo olevansa oikeutettu korvaukseen vakuutusyhtiöltä em. perusteilla, hänellä on edelleen oikeus saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi. Asiaa ei näiltä osin ole lainvoimaisella tuomiolla ratkaistu. Vakuutusyhtiön näkemyksen mukaan kyseinen väite ei kuitenkaan olisi tullut menestymään hovioikeudessa eikä vahingon syntymistä arvioitaessa toisin sanoen ole ollut merkitystä sillä, ettei seikkaan vedottu. Vetoaminen kyseiseen seikkaan olisi lisäksi ollut vastoin tosiasiallista tilannetta. Lahjoitus on täyttynyt ja omistus siirtynyt silloin, kun osakkeet on merkitty A.P:n arvo-osuustilille. Tältä osin KKO:n ratkaisu, johon käräjäoikeus on viitannut ratkaisunsa perusteeksi, ei edes näyttäisi soveltuvan tähän tapaukseen.

 

Edellä kerrotuilla perusteilla vakuutusyhtiö katsoi, ettei vakuutuksenottajan toiminnassa ole ollut laiminlyöntiä tai virhettä, josta olisi aiheutunut vahinkoa O.P:lle. Vakuutusyhtiö ei näin ollen pidä vakuutuksenottajaa korvausvelvollisena O.P:lle eikä hänen vaatimiaan korvauksia voida maksaa vastuuvakuutuksen perusteella.

 

O.P: on tyytymätön vakuutusyhtiön päätökseen ja pyytää lautakunnan suositusta asiassa.

 

O.P. viittaa asiakirjoihin ja toteaa, että hovioikeuden ratkaisusta ilmenee, että asianajaja J.H. ei nimenomaisesti vedonnut käräjäoikeudessa siihen, että O.P:n pankin konttoriin A.P:n nimiin tallettamien osakkeiden lahjoitus ei ollut täyttynyt. Asianajan tekemästä virheestä johtuen O.P. hävisi jutun hovioikeudessa. Hovioikeus perusti päätöksensä oikeudenkäymiskaareen, jonka mukaan tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksessaan vedonnut.

 

O.P:n mukaan tuomioasiakirjoista ilmenee yksiselitteisesti, että asianajaja J.H. on tehnyt tuottamuksellisen virheen, koska hän ei vaatimuksessaan vedonnut käräjäoikeudessa lahjalupauslain 4 §:n nojalla nimenomaisesti siihen, että lahjoituksen ei voida katsoa täyttyneen.

 

O.P. toteaa esittäneensä vahingonkorvausvaatimuksen asianajaja J.H:lle, joka myönsi virheensä ja siirsi asian vakuutusyhtiölleen arvioitavaksi.

 

O.P. toteaa, että vakuutusyhtiön korvausratkaisun perusteluteksti osoittaa yksiselitteisesti sen, että asianajajan tekemästä virheestä johtuen lahjalupauslain määräyksiä ei voitu soveltaa missään oikeusasteessa, joten koko prosessi menetti merkityksensä. Virheen on tehnyt asianajaja J.H., joten hän on korvausvelvollinen aiheuttamastaan vahingosta täysimääräisesti.

 

Kyse on asiamies J.H:n vastuusta oikeudellisesti varsin monimutkaisessa ja vaikeasti arvioitavissa olevassa riidassa. Lausunnonpyytäjä on pitänyt asiamiehen virheenä sitä, että tämä ei ole vedonnut asiassa siihen, että eräs lahjoitus ei olisi tullut täytetyksi. Vetoamiseen ei kuitenkaan asianajomenettelyä harkittaessa saatavilla olleiden tietojen perusteella ole ollut aihetta. Asiamies ei siten ole menetellyt virheellisesti.

Lausunnonpyytäjä olettaa, että hovioikeus olisi pysyttänyt käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen, mikäli täyttymättömyyteen olisi käräjäoikeudessa nimenomaisesti vedottu. Vakuutusyhtiö katsoo, että tämä käsitys on väärä, koska hovioikeus perustelee ratkaisujaan myös muilla, materiaalisilla perusteilla. Lisäksi ei ole suinkaan selvää, että hovioikeus olisi ottanut edes täyttymättömyyteen saman kannan kuin käräjäoikeus, jos sillä olisi ollut oikeus lausua asiasta sisällöllisesti.

Vahingonkorvausasiassa korvauksen vaatijan on aina näytettävä, että vahinkoa on aiheutunut. Asiamiesvastuussa tämä tarkoittaa sitä, että vaatijan on tehtävä todennäköiseksi, että ratkaisu olisi ollut toinen, mikäli menettely olisi ollut toinen. Saatujen tietojen perusteella todennäköiseksi tekeminen ei ole mahdollista, joten lähtökohtana tulee pitää sitä, että hovioikeuden ratkaisun lopputulos olisi ollut joka tapauksessa sama. Vahingonkorvausvelvollisuutta ei siis ole silläkään perusteella, että samat seuraukset olisivat aiheutuneet väitetystä virheestä huolimatta.

Kun hovioikeus on katsonut, että tuomionperusteeksi ei voida ottaa lahjoituksen täyttymättömyyttä koskevaa seikkaa, asiaa ei ole tutkittu suhteessa tähän seikkaan. Perinteisen prosessioikeudellisen käsityksen mukaan vaatimus on mahdollista esittää uudella kanteella. Vahingonkorvaus­velvollisuuden on vakiintuneesti katsottu tulevan kysymykseen vasta sitten, kun muita siviilioikeudellisia keinoja tilanteen selvittämiseksi ei enää ole. Tälläkään perusteella ei ole aihetta suorittaa vakuutuskorvauksia vielä tässä vaiheessa.

Ehtorajoituksen vuoksi lausunnonpyytäjän omia oikeudenkäyntikuluja ei voida suorittaa vakuutuksesta.

Lausunnonpyytäjä O.P. on 1970- ja 1980-luvuilla lahjoittanut tuolloin alaikäiselle pojalleen A.P:lle osakekirjoja. Osakekirjat on talletettu pankkiin pojan nimellä olleeseen osakesäilytykseen. Talletettaessa O.P. on pidättänyt itselleen elinikäisen hallintaoikeuden osakkeisiin.

Arvo-osuusjärjestelmään siirryttäessä 1990-luvun alussa A.P:n arvo-osuustilille ei ole pankin virheen vuoksi merkitty minkäänlaista oikeuden­pidätystä.

O.P. on 18.5.1993 myynyt A.P:lle eräät asunto-osakkeet. Kauppahinnan velaksi jäänyttä osaa on sovittu lyhennettäväksi vuosittain sen mukaan kuin ostajan tuloperusta sallii. Velan vakuudeksi A.P. on pantannut O.P:lle 1504 kpl Unitas A-osakkeita, joihin kauppakirjankin mukaan tälle oli (aikaisemmin) pidätetty elinikäinen hallintaoikeus. Panttauksesta ei ole ilmoitettu pankille eikä arvo-osuusjärjestelmään.

A.P:n arvo-osuustili on vuonna 2000 ulosmitattu hänen velkojensa suoritukseksi. Asiakirjoista ei käy ilmi, että A.P. olisi vastustanut ulosmittausta tai hakenut siihen muutosta sillä perusteella, että hän ei omistaisi osakkeita. Osakkeet on myyty ja saatu rahamäärä käytetty A.P:n velkojen suoritukseksi.

Kun osakkeiden myynti pakkotoimin on selvinnyt O.P:lle, tämä on ensisijaisesti vaatinut pankilta hallinta-oikeutensa palauttamista siten, että pankki hankkii vastaavat osakkeet arvo-osuustilille. O.P:n mielestä hallinta­oikeuden pidätys oli tehty juuri siinä tarkoituksessa, että lapset eivät voi myydä tai pantata osakkeita ilman hänen suostumustaan.

Pankki ei ole suostunut vaatimukseen sellaisenaan mm. siksi, että osakkeiden myyntihinta oli käytetty A.P:n velkojen suoritukseksi, vaan on esittänyt erilaisia vaihtoehtoisia tapoja tilanteen korjaamiseksi pankin mielestä oikeudenmukaisella tavalla. Kun osapuolet eivät ole päässet asiasta yksimielisyyteen, O.P. on nostanut kanteen pankkia vastaan.

Käräjäoikeudessa O. P. on vaatinut ensisijaisesti vastaavien osakkeiden siirtämistä arvo-osuustilille tai niitä vastaavan hinnan suorittamista hänelle päätöksen lainvoimaiseksi tulopäivän ostokurssin päätöshinnan mukaisesti. Toissijaisesti hän on vaatinut osakkeiden elinikäisen hallintaoikeutensa ja panttioikeutensa arvon korvaamista elinikäisen osinkotuoton korvauksella, ja, panttioikeuden realisoituessa, asunto-osakekaupan velan määrän suorituksella kanteessa tarkemmin eritellyin tavoin. Lisäksi on erikseen vaadittu vuosien 2000 ja 2001 osalta toteutuneen osinkotuottomenetyksen korvaamista. Vaatimuksen perusteeksi on todettu pankin virhe arvo-osuusjärjestelmään siirryttäessä, minkä vuoksi osakkeet myöhemmin oli ulosmittauksen perusteella myyty.

Pankki on kiistänyt kanteen, koska millään kantajan ilmoittamalla perusteella pankilla ei ollut maksuvelvollisuutta. Alusta asti tekemänsä tarjouksen mukaan pankki saatiin velvoittaa suorittamaan 15 vuoden osinkoa vastaava määrä. Tuotto-oikeuden merkitseminen arvo-osuustilille ei olisi estänyt osakkeiden ulosmittausta. Pankille ei ollut tehty panttausilmoitusta, minkä vuoksi panttaukseen ei voitu vedota pankkiin nähden. Myöskään arvo-osuusjärjestelmään ei ollut tehty panttausilmoitusta.

Käräjäoikeus on päätöksessään lähtenyt siitä, että hallinta osoittaa irtaimen esineen osalta lähtökohtaisesti jotain oikeutta esineeseen. Arvo-osuusjärjestelmässä tämä on korvattu arvo-osuustilille tehtävällä kirjauksella. O.P:n hallintaoikeutta ei ole kirjattu arvo-osuustilille, vaikka se olisi ollut pankin tehtävänä. Jutussa ei ollut nimenomaisesti vedottu siihen, että A.P:lle tehtyä lahjoitusta ei voitaisi katsoa täytetyksi, kun O.P. ei ollut luopunut osakkeiden hallinnasta. O.P. oli kuitenkin vedonnut elinikäiseen hallintaoikeuteensa ja vaatinut osakkeiden palautusta. Tähän nähden käräjäoikeus on katsonut, että sillä oli oikeus tehdä oikeudelliset johtopäätökset riidattomasta tapahtumakulusta ja päätöksen KKO 1967 II 107 ilmaiseman periaatteen nojalla todeta, että osakkeiden omistus ja hallinta kuuluu kantaja O.P:lle. Johtopäätöstä on perusteltu myös sillä, että asiassa ei ollut selvitetty hallintaoikeuden käsittävän pelkästään tuotto-oikeutta.

Osinkotuoton osalta käräjäoikeus katsoi, että kantajalta olivat jääneet saamatta osingot vuodesta 2000 eteenpäin. Osingon suuruudesta osapuolet olivat yksimielisiä. Kantaja on vaatinut 30 vuoden osinkojen suoritusta, vastaaja on hyväksynyt 15 vuoden suorituksen. Oikeus hyväksyi osingonsuorittamisvelvollisuuden miesten keskimääräisen eliniän mukaisena eli kantajan vaatimuksen mukaisesti.

Panttausoikeuden menetyksen osalta käräjäoikeus katsoi, että panttausta ei ollut tehty laillisesti, koska ilmoitusta arvo-osuusjärjestelmään ei ollut tehty. Asunto-osakkeiden kauppakirjalla sovitun panttauksen voisi ajatella tarkoittavan sitä, että kantaja oli luopunut elinikäisestä hallintaoikeudestaan ja että lahjoitus olisi siten täytetty ja A.P. lopullisesti tullut arvo-osuustilin osakkeiden omistajaksi. Vastakkaisen seikan puolesta puhuu se, että osinkoa oli kuitenkin suoritettu O.P:lle. Kauppakirjamerkintä oli vain panttausluvannan luontoinen ja edellytti sitä, että O.P. luopuisi elinikäisestä panttausoikeudestaan ja että panttaus ilmoitettaisiin arvo-osuusrekisteriin. Tällöin myös panttaus olisi tullut pankin tietoon. Kanteessa oli edelleen vedottu elinikäiseen hallintaoikeuteen. Joka tapauksessa kantaja oli asunto-osakekaupan yhteydessä pidättänyt osakkeet lopullisesti itsellään ne pantiksi merkiten.

Käräjäoikeus katsoi edelleen, että "panttaus" ei vahvistanut kantajan oikeusasemaa. Tämä oikeustoimi oli jutun kannalta merkityksetön. Sinänsä voitiin ajatella, että jos panttausilmoitus pankille olisi tehty, arvo-osuustilin virheellisyys olisi huomattu. Jos elinikäinen hallintaoikeus olisi ollut tilille merkittynä, ulosmittaustilanteessa olisi selvitetty viran puolesta, oliko lahjoitus täytetty. Kantajalla ei ollut oikeutta pantinmenetyksestä vaatimaansa korvaukseen, koska laillista panttausta ei ollut tapahtunut.

Kun O.P. oli menettänyt osakkeet, joiden "luontoispalautus" oli mahdollista, käräjäoikeus oli hyväksynyt kannevaatimuksen osakkeiden palauttamisesta, joka oli kantajan ensisijainen vaatimus.

 

Pankki on valittanut hovioikeuteen, ja todennut, että tuomio on perustettu lahjoituksen täyttymättömyyttä koskevaan seikkaan, johon O.P. ei ollut vedonnut, ja jota ei ollut kirjattu riidattomiin tai riitaisiin seikkoihin. Lahjoitus oli joka tapauksessa täytetty, kun osakkeet olivat siirtyneet A.P:n nimissä olleeseen säilytykseen.

Pankin mukaan O.P:n hallintaoikeuden merkitseminen ei olisi estänyt osakkeiden ulosmittaamista ja myymistä A.P:n veloista. O.P:n hallintaoikeuden ei ollut edes väitetty sisältävän muuta kuin tuotto- eli osinko-oikeuden. Asiassa oli riidatonta, että pankille ei ollut tehty panttauksen kirjaamishakemusta.

Edelleen käräjäoikeuden tuomitsema korvaus oli kahdenkertainen, kun siitä hyötyivät sekä A.P. että O.P.

Pankin velvoitteet asiassa perustuivat ainoastaan arvo-osuustileistä annetun lain säännöksiin.

Vastauksessaan O.P. vaati valituksen hylkäämistä, tai toissijaisesti osinkojen menetystä koskevan korvauksen suorittamista vastauksessa tarkemmin eritellyllä tavoin.

Perusteena O.P. vetosi mm. siihen, että elinikäinen hallintaoikeus oli pidätetty, jotta täysi määräysvalta osakkeisiin pysyisi hänellä. Osakkeiden hoitotilinä oli hänen oma tilinsä. Ratkaisu oli voitu perustaa lahjoituksen täyttymättömyyteen huomioon ottaen kanteessa esitetyt vaatimukset ja elinikäinen hallintaoikeus. A.P. ei ollut oikeutettu määräämään osakkeista eikä siten ollut niiden oikea omistaja. A.P:n hyötymisellä ei ollut asiassa merkitystä. Panttaukseen ei vedottu enää hovioikeudessa. Ratkaisussaan hovioikeus lausuu, että osakkeiden omistusoikeuden jääminen O.P:lle ei sisälly asiassa riidattomaan tapahtumakulkuun eikä kysymys siten ole saman tosiseikaston erilaisesta oikeudellisesta luonnehdinnasta. Se, että O.P. on alioikeudessa vedonnut panttaukseen, osoittaa osaltaan O.P:n pitäneen A.P.tä omistajana ja vedonneen omaan asemaansa ainoastaan pantti- ja pidätysoikeuden haltijana. O.P:n ei siten ole katsottava tarkoittaneen vedota kanteensa tueksi vaihtoehtoiseen tosiseikastoon, jonka mukaan häntä olisi pidettävä osakkeiden omistajana. Käräjäoikeuden tuomiota ei olisi tullut perustaa lahjoituksen täyttymättömyyteen.

Hovioikeus katsoi, että tilanteen saattaminen ennalleen ei ollut mahdollista. O.P:llä oli kuitenkin oikeus saada korvaus vahingosta, joka oli syy-yhteydessä pankin menettelyyn. Vahingoksi ei voitu lukea kyseisten osakkeiden ulosmittausta. O.P:n hallintaoikeuden kirjaaminen ei olisi estänyt osakkeiden ulosmittausta, ainoastaan O.P:n hallintaoikeuden ulosmittaamisen. O.P. ei ole näyttänyt, että hallintaoikeudella olisi tarkoitettu muuta kuin tuotto-oikeutta. O.P:llä olisi ollut oikeus elinikäiseen osinkotuottoon, jonka korvaamiseen hovioikeus velvoitti pankin.

 

Kun kysymys on fyysisesti käytettävissä olevasta irtaimesta esineestä, hallintaoikeus ja omistusoikeus ovat selkeästi eroteltavissa. Hallintaan liittyy lähtökohtaisesti oikeus käyttää esinettä. Arvopapereiden osalta asia on epäselvempi. O.P. liittää väittämäänsä hallintaoikeuteen sellaisia oikeuksia, jotka jaossa hallinta- ja omistusoikeuteen kuuluvat oikeastaan omistusoikeuteen (oikeus estää omistajan disponointi). Objektiivisesti arvioiden arvopaperinkin hallintaoikeus kuitenkin luontevammin liittyy sen "käyttöön", joka voi oikeastaan tarkoittaa vain käyttöä tuoton saamiseksi, siis tuotto-oikeutta.

Yhtäpitävästi edellisen kanssa arvo-osuustileistä annetun lain 5 §:n mukaan tilille ei voida kirjata "hallinta-oikeutta", ainoastaan siirto- ja vallintaoikeuksia (so. omaisuudenhoitovaltuus), pelkkiä siirto-oikeuksia, tietojensaantioikeuksia sekä tuoton, option tai merkintäoikeuden tahi muun suorituksen saantiin liittyviä oikeuksia. Kun laissa on kyse oikeuksien kirjaamisesta, on tietysti mahdollista, että muitakin oikeuksia on, mutta ne eivät ole kirjattavissa, jolloin ne ovat käytännössä tehokkaita ainoastaan sopimussuhteen osapuolten välillä. Käräjäoikeus on tulkinnut tosiseikastoa varsin luovasti. Itse asiassa O.P:n omasta ilmoituksesta hänen hallinnanpidätysoikeutta koskevasta tarkoituksestaan on päätelty hänellä olevan omistusoikeus, vaikka kukaan asiaan osallisista ei ole käsittänyt O.P:n oikeutta omistusoikeudeksi. Esitettyä kannevaatimusta on käytetty perusteluna omistusoikeudesta, vaikka sen tulisi olla lopputulos, johon perusteluilla voidaan päätyä.

Ratkaisua KKO 196711 107 on käytetty perusteluna sille, että lahjoitusta ei olisi täytetty, vaikka ratkaisun tosiseikasto poikkeaa O.P:n ja pankin riita-asiasta. Mainitussa ennakkopäätöksessä erilaista omaisuutta oli talletettu toisen nimeen pankin säilytyslokeroon, mutta tälle henkilölle ei ollut ilmoitettu asiasta eikä luovutettu lokeron avainta. Koska järjestely olisi koska tahansa ollut peruutettavissa, kyse ei tietenkään voi olla täytetystä lahjoituksesta. Vaikka lahjanlupauslain 4 § voisi sanamuodoltaan olla kirkkaampikin, on perusteltua lähteä siitä, juuri tällaisia "lahjoituksen valmisteluja" on tarkoitettu. Lainkohdassa on vain tarkoitettu selventää, että yksinomaan säilytyksen tms. avaaminen toisen nimeen ei tee lahjoitusta täytetyksi. Tällöin lainkohdan ilmaus "pidättämättä oikeutta määrätä" tarkoittaa määräämistä omistajana, ei siis muita pidätettyjä, rajoitettuja oikeuksia, jollaisista O.P:n tapauksessa on kyse.

Hovioikeus on nimenomaisesti perustellut ratkaisuaan sillä, että tilanteen saattaminen ennalleen ei ole mahdollista. O.P:llä on oikeus vain vahingonkorvaukseen. O.P:n hallintaoikeus ei ole niin laaja, että se olisi estänyt ulosmittauksen. Toisin sanoen hovioikeus lähtee siitä, että olisipa hallinta-oikeudesta ollut tieto tai ei, ulosmittaus olisi tapahtunut. Ajatus on hyvin samansuuntainen kuin sen sanominen, että O.P:n hallintaoikeus ei ole omistusoikeus. Tällä perusteella on hyvin todennäköistä, että hovioikeus ei olisi tulkinnut lahjanlupauslakia käräjäoikeuden tavoin, jos se olisi voinut lausua asiasta materiaalisesti. O.P:n käsitys siitä, että hän olisi voittanut juttunsa, jos lahjoituksen täyttymättömyyteen olisi vedottu, on virheellinen.

 

Vakuutusyhtiö huomauttaa, että O.P. on hovioikeudessa voittanut asian tuoton korvauksen osalta. Asiassa on siis kyse ainoastaan siitä menetyksestä, että osakkeita ei ole palautettu A.P:n arvo-osuustilille tai niiden arvoa korvattu rahassa. Lisäksi O.P. on velvoitettu korvaamaan pankin oikeudenkäyntikulut ja hän on suorittanut oikeusturvavakuutuksensa omavastuuosuuden.
Vahingonkorvausoikeudessa tuottamusta arvioidaan oikeuskirjallisuuden mukaan vahinkotapahtumaa edeltävän tiedon ja olosuhteiden perusteella. Tuottamukseen ei riitä se, että jälkikäteen voidaan todeta seikkoja, jotka tuntemalla olisi aikanaan menetelty toisin. Olennaista on kysyä, mitä piti tehdä, ei tarkastella sitä, olisiko toisin tekemällä pystytty estämään vahinkoseuraamukset. Lyhyesti sanottuna: jälkiviisaus ei riitä. Huolellisuutta arvioitaessa lähtökohtana on vertailu siihen, mitä "voidaan pitää tavallisena tai tyypillisenä asianajajalle yleensä vastaavassa tilanteessa" . Yksilöllisiäkään olosuhteita, esim. erityisammattitaitoa, ei kuitenkaan kokonaan voida syrjäyttää. Vertailukohtana käytetään "keskimitan täyttävää asianajajaa". Asianajajan suorituksen voidaan katsoa olevan virheellinen silloin, kun hän (so. asianajaja) sitä tehdessään on menetellyt vastoin sopimusta tai lain tai hyvän asianajajatavan vastaisesti tai muutoin vastoin velvollisuuksiaan huolimattomasti tai taitamattomasti.

Tässä asiassa lahjoitus on ollut riidaton taustatapahtuma, johon ei etukäteen arvioiden ole ollut syytä kohdistaa erityistä huomiota. O.P:n ja A.P:n toimet, esim. asunto-osakkeiden kauppakirjassa sovittu panttaus, osoittavat heidän keskinäisissä suhteissaan lähteneen siitä, että O.P:llä ei ole omistusoikeutta. Lahja ei sinällään ole määrämuotoinen oikeustoimi, joten ei ole luontevaa ajatella, että sitä rasittaisi mikään virhe. Näissä oloissa asiamiehelle ei edes tule eikä pidä tulla mieleen ajatella, että lahjaan liittyviä seikkoja tulisi selvittää ja pohtia.

Asian ajaminen lahjoituksen täyttymättömyyteen, siis itse asiassa omistusoikeuteen, vedoten olisi lähtökohtaisesti ollut hankalaa, kun O.P. oli pankin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toistuvasti puhunut vain hallinta-oikeudesta. Asianajotaktisestikaan ei ole viisasta ottaa materiaaliin vaikeasti sovitettavia oikeudellisia kantoja.

Käräjäoikeuden ratkaisua voi kritisoida aikaisemmin käsitellyillä perusteilla. Vaikka lahjoituksen mahdollista täyttymättömyyttä olisi etukäteen pohdittu, asiamies olisi etukäteen perustellusti voinut olla sitä mieltä, että tällaisella perusteella ei menestytä. Ainakin peruste on oikeudellisesti selvästi huonompi kuin panttioikeus, johon ei samanaikaisesti lahjoituksen täyttymättömyyden kanssa edes ole mahdollista vedota.

Hovioikeus perustelee myös materiaalisesti kantaansa, jonka mukaan O.P:n hallintaoikeus on tullut loukatuksi ainoastaan tuoton menetyksen kannalta. Aiemmin käsitellyllä tavoin ei ole uskottavaa, että hovioikeus olisi hyväksynyt O.P:n vaatimuksen osakkeiden palauttamisesta tilille tai niiden arvon korvaamisesta, vaikka lahjoituksen täyttymättömyyteen olisi käräjäoikeudessa vedottu. Kun O.P. vaatii korvausta asiamieheltään, seikka on lisäksi O.P:n näyttövelvollisuudella. Velvollisuus järjestyy vastaavasti kuin määräaikojen menettämistilanteissa, joissa korvauksen vaatijan tulee "saattaa todennäköiseksi", että valituksessa vaadittu muutos olisi tehty (ks. ratkaisut KKO 1983-11-88 ja 1984-11-206).

Perinteisen kannan mukaan kantajalla on mahdollisuus saattaa uudella kanteella asia tutkittavaksi, mikäli vedotaan uuteen seikkaan, joka selvästi eroaa vanhasta perusteesta. Asiaa ei ole hovioikeudessa ratkaistu sillä perusteella, että lahjoitus olisi jäänyt täyttymättä. Kun O.P. vetoaa tällaiseen seikkaan, hän itse asiassa vetoaa omistusoikeuteen hallintaoikeuden sijasta. Perusteiden ero on varsin selkeä. Kun pankin ja O.P:n riita-asia on tältä osin ratkaisematta, on asiamiehelle esitetty vahingonkorvausvaatimus ennenaikainen.

Viimeksi mainittua perustetta evätä vahingonkorvaus vastuuvakuutuksesta kuitenkin heikentää Lappalaisen kanta. Teoksessaan Siviiliprosessioikeus II, s. 447 ss. hän kritisoi korkeimmassa oikeudessa vakiintunutta kantaa, ja katsoo, että kantajankin nykyisessä prosessissa tulisi esittää kaikki perusteensa jo ensimmäisessä oikeudenkäynnissä. Kanta johtaisi siihen, että mahdollinen uusi kanne jätettäisiin tutkimatta ja vahinko, mikäli sellaista katsotaan aiheutuneen, olisi lopullinen.

 

Edellä todetuilla perusteilla vahingonkorvaukseen ei O.P:n ja pankin riidan pääasian osalta ole aihetta. Tällöin eivät myöskään oikeudenkäyntikulut tule korvattaviksi. Ne on määrätty oikeudenkäymiskaaren mukaan, eivätkä ole korvattavaa vahinkoa.

 

Mikäli asia vastoin yhtiön käsitystä ratkaistaisiin toisin, ei O.P:n omalle asiamiehelleen suorittamaa oikeusturvavakuutuksen omavastuuosaa ja mahdollista vakuutusmäärän ylittävää osaa tule korvata vastuuvakuutuksesta.

 

Vakuutusyhtiön asiana ei ole ottaa kantaa siihen, onko O.P:llä mahdollisesti oikeus saada palkkiota joiltain osin alennettua. Mikäli olisi, kyse on vakuutuksenottaja J.H:ta itseään kohtaavasta vahingosta.

 

 

Vakuutuksenottajana oleva asianajaja on puhelimitse ilmoittanut lautakunnalle, että hänellä ei ole lisättävää asiaan.

 

 

Varallisuusvastuuvakuutuksen ehtojen kohdan 3.1 mukaan vakuutuksesta kor­vataan vakuutuksenottajan toiselle aiheuttama sellainen taloudellinen vahinko, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon. Edellytyksenä on lisäksi, että vakuutuksenottaja on vakuutuskauden aikana tapahtuneen teon tai laiminlyönnin seurauksena voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa vahingosta joko

-         toimeksiantajalleen tämän kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella tai

-         muulle henkilölle vakuutettua toimintaa nimenomaisesti koskevan erityislain määräyksen perusteella.

 

Asianajaja on velvollinen suorittamaan toimeksiannon asianmukaisella ammattitaidolla ja huolellisuudella. Mikäli asianajaja ei täytä näitä velvollisuuksiaan asianmukaisesti, hän voi joutua vahingonkorvausvastuuseen päämiehelleen. Asiamiehen korvausvastuuseen päämiestään kohtaan sovelletaan sopimusperusteisen korvausvastuun periaatteita. Tämän vuoksi tuottamusarvioinnissa sovelletaan käännettyä todistustaakkaa. Asiamies voi joutua korvausvastuuseen päämiestään kohtaan, jos hän rikkoo sellaista velvollisuutta, jonka noudattamiseen hänen on toimeksiantosopimuksen tekemisellä katsottava sitoutuneen päämiestään kohtaan. Asianajajan velvollisuudet päämiestä kohtaan määräytyvät asianajajista annetun lain ja hyvän asianajotavan perusteella. Asiamiehen vastuuta arvioitaessa lähtökohtana ei ole lopputulos, vaan se, miten tehtävä on suoritettu. Lähtökohtana asianajajan tuottamuksen arvioinnissa on objektiivisesti arvioitu huolellisen keskivertoasianajajan vaatimustaso. Asianajajan vastuuta arvioitaessa otetaan huomioon se, että kyseiseen toimintaan liittyy erityisen oikeudellisen asiantuntemuksen vaatimus sekä päämiehen oikeus luottaa asianajajan ammattitaitoon. Asianajajan toimimisvelvollisuuksiin päämiestä kohtaan kuuluu aktiivinen ja oma-aloitteinen selonottovelvollisuus sekä velvollisuus neuvoa ja opastaa päämiestään tämän edun mukaiseen sekä oikeaan ja lailliseen menettelyyn.

 

Korvausvastuun syntyminen edellyttää kuitenkin syy-yhteyttä asianajajan virheellisen toiminnan ja päämiehelle aiheutuneen vahingon välillä. Kun on kyseessä tilanne, jossa asianajaja ei alioikeusvaiheessa ole vedonnut oikeudellisesti mahdollisesti merkittävään seikkaan, minkä vuoksi sitä ei hovioikeusvaiheessa ole otettu huomioon, joudutaan vertaamaan lainvoimaiseksi jäänyttä päätöstä siihen lopputulokseen, joka olisi todennäköisesti saatu, jos kyseiseen seikkaan olisi asianmukaisesti vedottu. Mikäli on todennäköistä, ettei lopputulos olisi ollut toinen, vaikka toimenpide olisi tehty, ei kyseessä ole korvattava vahinko.

 

Lautakunnan käytettävissä olevista asiakirjoista ilmenee, että kyseisessä asiassa on alusta alkaen lähdetty yksimielisesti siitä, että lahjoitus on jo tapahtunut. Lausunnonpyytäjän ja lahjansaajan toimenpiteistä ja osapuolten kirjelmistä ilmenee heidän selvästi mieltäneen, että lahjoitus on jo tapahtunut ja osakkeiden omistusoikeus on siirtynyt A.P:lle. Koska lahjoituksen täyttymistä on pidetty riidattomana tapahtumana, ei asianajajallakaan ole ollut perusteita kiistää käräjäoikeudessa sen tapahtumista.

 

Lautakunta ei pidä myöskään kiistattomana sitä, että hovioikeuden ratkaisu olisi ollut toisenlainen, mikäli asianajaja jo alioikeusvaiheessa olisi vedonnut lahjalupauksen täyttymättömyyteen. Lahjalupauslain 4 §:n mukaan jos joku lahjoittamisen tarkoituksessa on toisen nimiin pankkiin tallettanut rahaa, arvopapereita tai muuta irtainta omaisuutta taikka arvo-osuusrekisteriin siirtänyt toisen arvo-osuustilille kirjattavaksi arvo-osuuksia pidättämättä itselleen oikeutta määrätä siitä, mitä on talletettu tai siirretty, pidetään lahjoitusta täytettynä, kun pankki tai arvopaperinvälitysliike on vastaanottanut lahjoitetun omaisuuden lahjansaajan lukuun tai, kun lahjoitetut arvo-osuudet on kirjattu lahjansaajan arvo-osuustilille. Vuonna 1983 päivättyyn vastaanottotodistukseen on merkitty seuraava tieto: ”O.P. pidättää elinikäisen hallintaoikeuden osakkeisiin”. Hovioikeus on päätöksessään todennut, ettei O.P. ole näyttänyt, että kyseisellä hallintaoikeudella olisi tarkoitettu muuta kuin tuotto-oikeutta.

 

Lisäksi lautakunta katsoo, että korkeimman oikeuden ratkaisu, johon käräjäoikeus on perusteluissaan viitannut, ei ole tapahtumatiedoiltaan siinä määrin samanlainen, että sen perusteella voisi tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, miten hovioikeus olisi tulkinnut lahjalupauslain 4 §:ää siinä tapauksessa, että lahjalupauksen täyttämättömyyteen olisi vedottu jo alioikeusvaiheessa.

 

Edellä olevan perusteella lautakunta katsoo, että vakuutuksenottajana oleva asianajaja ei ole toiminut moitittavasti. Hän on laatinut haastehakemuksen niiden tietojen perusteella, jotka hänelle tilanteesta oli annettu. Asianajajalla ei ollut perusteita alioikeusvaiheessa vedota lahjoituksen täyttymättömyyteen, koska sekä lahjanantaja että lahjansaaja tässä vaiheessa olivat selvästi pitäneet lahjoituksen täyttymistä riidattomana tosiseikkana.

 

Lautakunta toteaa, että korvauksen vaatijalla on näyttötaakka siitä, että asianajajan moitittavasta toiminnasta on aiheutunut hänelle vahinkoa. Edellä todetun perusteella lautakunta katsoo, ettei lausunnonpyytäjä ole osoittanut, että hovioikeus olisi todennäköisesti katsonut kyseessä olevan täyttämättä jääneen lahjalupauksen ja O.P:n olevan edelleen kyseisten osakkeiden omistaja, vaikka väite olisi esitetty jo alioikeudessa.

 

Edellä olevan vuoksi lautakunta pitää vakuutusyhtiön hylkäävää päätöstä asianmukaisena.