Tapahtumatiedot
Ajoneuvon omistajan poika oli merkitty rekisteriin haltijaksi ja poika oli myös ottanut autoon liikennevakuutuksen. Isällä oli maksuhäiriömerkintä, jonka takia hän olisi saanut vakuutuksen vain maksamalla vuoden vakuutusmaksun etukäteen. Vakuutusyhtiö katsoi, että vakuutuksenottajaksi merkitty poika oli antanut asiassa vakuutussopimuslain 23 §:ssä tarkoitetulla tavalla vilpillisesti vääriä tietoja, joten liikennevakuutussopimus ei sitonut sitä.
Asiakkaan valitus
Asiamiehenä toimiva ajoneuvon omistaja ja vakuutuksenottajan isä kertoo olleensa viimeiset neljä vuotta opiskelijana ja tarvinneensa autoa voidakseen ottaa vastaan satunnaisia rakennusalan töitä. Syksyllä 2013 hän osti uuden auton, johon hän ei kuitenkaan saanut vakuutusta rästiin jääneiden maksujen takia. Koska auton oli tarkoitus tulla myös ajoneuvon omistajan pojan ja tämän bändin aktiiviseen käyttöön, isä ja poika sopivat, että poika ottaa autoon vakuutuksen. Lisäksi pojalla oli myös bonuksia.
Myös vakuutuksenottaja on opiskelija, eikä hänellä juuri olisi ollut madollisuuksia maksaa vakuutusmaksuja. Tästä johtuen isä ja poika sopivat, että isä maksaa vakuutusmaksut ja näin ollen poika pyysi vakuutusyhtiötä lähettämään laskut vuoraan isälle. Isä korostaa, että hän itse on ajanut autolla hyvin vähän ja auton tosiasiallisia käyttäjiä ovat olleet hänen poikansa, joista toinen on vakuutuksen ottaja. Lisäksi tarkoitus oli, että auto olisi jossain vaiheessa siirtynyt kokonaan poikien käyttöön.
Vakuutusyhtiön vastine
Vakuutusyhtiö viittaa vakuutuslautakunnan aikaisempaan ratkaisukäytäntöön ja toteaa, ettei lautakunnan aikaisempaa ratkaisua VKL 122/14 voida soveltaa tai rinnastaa nyt kyseessä olevaan asiaan, koska kyseessä on olennaisesti erilainen tilanne kuin mainitussa asiassa. Asiassa VKL 122/14 vakuutuksenottaja oli auton oikea omistaja eli liikennevakuutuslain mukaan vakuuttamisvelvollinen henkilö. Nyt kyseessä olevassa asiassa vakuutuksenottaja ei ole ollut auton omistaja eikä myöskään haltija eli käyttäjä. Yhtiö katsoo, että vakuutuksenottaja ei ole ollut liikennevakuutuslaissa tarkoitettu vakuuttamisvelvollinen eikä hänellä tosiasiassa ole ollut mitään todellista roolia autoon liittyen.
Yhtiö mukaan vakuutus on tehty 21.10.2013 puhelinpalvelussa. Asiassa ei siten ole olemassa kirjallista vakuutushakemusta tai muuta vastaavaa selvitystä. Myöskään puhelutallennetta ei enää ole olemassa. Vakuutuksenottajana toiminut ja auton haltijaksi merkitty poika ja ajoneuvon omistajaksi merkitty isä ovat asuneet eri talouksissa ja eri paikkakunnilla.
Yhtiö kertoo, että vakuutus on aluksi kirjattu vain pojan nimellä. Yhtiön käsityksen mukaan vakuutuksen ottanut poika on kuitenkin jo vakuutusta ottaessaan ilmoittanut auton omistajaksi isänsä ja haltijaksi itsensä. Poika on lähettänyt yhtiölle sähköisen viestin 25.11.2013, josta käy ilmi, että vakuutusta ei ole kirjattu sovitun mukaisesti. Pojan yhteydenoton jälkeen vakuutuksen omistajaa ja haltijaa koskevat kirjaukset on korjattu vakuutuksenottajan ilmoitusta vastaaviksi.
Yhtiö katsoo, että vakuutuksenottajana toimineelta pojalta on vakuutussopimusta tehdessä kysytty vakuutussopimuslain 22 §:n mainitsemalla tavalla ajoneuvon omistajaa ja haltijaa koskevia tietoja tai vaihtoehtoisesti hän on ilmoittanut mainitut tiedot oma-aloitteisesti ilman eri kysymystä. Joka tapauksessa tiedot auton omistajasta ja haltijasta ovat tulleet vakuutuksenottajalta, sillä yhtiön virkailija ei ole voinut keksiä tai olettaa kahden eri henkilön tietoja ja rooleja asiassa. Tietoja ei ole voitu saada esimerkiksi auton rekisteritiedoista, koska vakuuttaminen on liittynyt auton omistajan vaihdokseen ja tässä tilanteessa vakuutus on tehtävä ennen uusilla tiedoilla rekisteröintiä.
Yhtiö katsoo, että vaikka vakuutussopimuslain 22 §:n sanamuodossa viitataan vakuutusyhtiön esittämään kysymykseen, ei sanamuoto voi tarkoittaa sitä, että asiakkaan oma-aloitteisesti antamalle tiedolle ei voitaisi antaa vakuutussopimuslain 22 ja 23 §:ssä tarkoitettua merkitystä. Vakuutusyhtiön on voitava luottaa asiakkaan oma-aloitteisesti antamien tietojen oikeellisuuteen samalla tavalla kuin asiakkaan kysymyksiin antamien vastausten oikeellisuuteen. Muu tulkinta johtaisi siihen, että vakuutusyhtiön olisi kysyttävä uudelleen asioita, jotka asiakas on juuri ilmoittanut. Tämä olisi lain tarkoituksen kannalta täysin tarpeeton ja perusteeton tulkinta, joka myös johtaisi käytännön asiakaspalvelussa kestämättömiin tilanteisiin.
Vakuutusyhtiö kertoo, että sen käytännössä ajoneuvon haltija vaikuttaa lähtökohtaisesti yhtiön vastuunvalintaan ja hinnanmuodostukseen. Ajoneuvorekisteriin voidaan merkitä liikennevakuutuksen ottajaksi vain rekisteriin merkitty omistaja tai haltija. Omistajaksi tai haltijaksi voidaan puolestaan merkitä ainoastaan henkilö, joka tosiasiassa omistaa ajoneuvon tai on sen haltija - muun tiedon ilmoittaminen rekisteriin on nimenomaisesti kielletty. Valtioneuvoston asetuksessa ajoneuvojen rekisteröinnistä 11.10.2007/893 ajoneuvon haltijalla tarkoitetaan muuta luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä kuin omistajaa, jolle ajoneuvon pääasiallinen käyttö on siirtynyt tai jonka käyttöön ajoneuvo on yli 30 päivän ajaksi luovutettu sopimuksen perusteella. Yhtiö toteaa myös, ettei liikennevakuutuksen myöntämispakko ulotu muihin kuin vakuuttamisvelvollisiin henkilöihin eli auton todelliseen omistajaan tai haltijaan. Vakuutusyhtiöllä ei ole velvollisuutta eikä edes oikeutta myöntää liikennevakuutusta muille henkilöille.
Vakuutusyhtiö toteaa, että vakuutuksenottaja on vakuutuksen ottamisen jälkeen ilmoittanut täysin yksiselitteisesti, että auto ei ole hänen käytössään, vaan hänen isänsä käytössä. Näin ollen yhtiön kanta on, että annettu tieto auton haltijasta ja pääasiallisesta käyttäjästä oli virheellinen. Yhtiö katsoo vakuutuksenottajan reklamaatiosta käyneen ilmi, että menettelyyn päädyttiin, koska vakuutuksenottajan isälle olisi ilmeisesti myönnetty liikennevakuutus vain käteismaksuehdolla. Yhtiö ei myöskään pidä reklamaatiossa esitettyä tietoa auton käytöstä luotettavana. Koska vakuutuksenottajana toiminut poika ei siten ole ajoneuvon omistaja eikä oikea haltija, hän ei ole myöskään ollut auton liikennevakuutuslaissa tarkoitettu vakuuttamisvelvollinen henkilö. Mikäli oikea haltija olisi ollut yhtiön tiedossa, ei vakuutuksenottajalle olisi myönnetty kyseessä olevaa liikennevakuutusta.
Vakuutusyhtiö toteaa, että vakuutussopimuslain 22 §:n mukaan vakuutuksenottajan tulee antaa oikeat ja täydelliset vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenottajan vastuun arvioimisen kannalta. Lain soveltamisen kannalta riittää, että kyseessä oleva tieto on potentiaalisesti merkittävä. Sanamuoto ei myöskään tarkoita ainoastaan seikkoja, joiden perusteella vakuutushakemus saatetaan kokonaan tai osittain hylätä, vaan voi koskea myös seikkaa, jolla on vaikutusta vakuutusmaksun määrään. Yhtiö viittaa myös korkeimman oikeuden on ratkaisuun KKO 2006:79, jossa on todettu, että ajoneuvon haltijaa koskeva tieto on vakuutussopimuslain 22 §:ssä tarkoitettu tieto.
Vakuutusyhtiö katsoo, ettei se ole sidottu vakuutussopimukseen, sillä vakuutuksenottaja on menetellyt vilpillisesti vakuutussopimuslain 23 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Yhtiön näkemyksen mukaan vakuutuksenottajan menettely tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiin liittyen on katsottava vilpilliseksi, mikäli laiminlyönti tapahtuu tarkoituksellisesti ja väärien tietojen antamisella pyritään johonkin seuraamukseen - lähinnä kyseeseen tulee jonkinlaisen edun tavoittelu joko vakuutuksenottajalle itselleen tai toiselle henkilölle. Asiassa ei ole merkitystä sillä, olisiko vakuutuksenottajan isä, joka oli auton todellinen omistaja ja haltija voinut saada autolle vakuutuksen. Vakuutussopimuslain 23 §:n soveltamisen kannalta on riittävää, että haltijaa koskevalla tiedolla voi olla merkitystä yhtiön vastuun arvioinnin kannalta. Yhtiö katsoo tapauksessa olevan ilmeistä, että vakuutus on tehty väärillä tiedoilla käteismaksuehdon välttämiseksi. Näin ollen vakuutuksenottajan on katsottava toimineen vakuuttamistilanteessa vakuutussopimuslain 23 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla vilpillisesti. Yhtiö viittaa myös korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2006:79, jossa korkein oikeus katsoi, että haltijaa koskevan väärän tiedon tarkoituksellinen antaminen vakuutusyhtiölle on laissa tarkoitettua vilpillistä menettelyä. Yhtiö katsoo myös, että lainsäädännön yleisenä pääperiaatteena on, että sopimuskumppanin erehdyttämistä esimerkiksi vääriä tietoja antamalla ei suojata, vaan epärehellisestä toiminnasta päinvastoin aiheutuu väärien tietojen antajalle negatiivisia seuraamuksia. Yhtiö toteaa myös, ettei lainsäädäntöä tule ilman selkeää perustetta tulkita siten, että vakuutusyhtiön sopimuskumppaneilla olisi normaalia suppeampi velvoite pysyä totuudessa ilman tästä aiheutuvia seuraamuksia.
Vakuutusyhtiö korostaa, ettei tapauksen arviointiin vaikuta vakuutuksenottajan ja auton todellisen omistajan ja haltijan sukulaissuhde. Vakuutusyhtiön vakuuttamisen yhteydessä esittämiin kysymyksiin on joka tapauksessa aina vastattava totuuden mukaisesti. Edelleen on selvää, että esimerkiksi nyt kyseessä olevan tyyppisessä tilanteessa kahden eri henkilön sukulaisuussuhteella ei ole mitään merkitystä vakuutusyhtiön vastuun arvioinnin tai vakuutusmaksun määräytymisen kannalta. Sukulaisuussuhde ei ole merkityksellinen myöskään ajoneuvon rekisteröintiin liittyvän lainsäädännön kannalta. Yhtiö katsoo, että vaikka Vakuutuslautakunnan käytännössä on todettu, että "perheen sisällä" voi olla sattumanvaraista kenen nimiin omaisuus merkitään tai kuka tekee perhettä koskevia sopimuksia, tämä saattaa pitää paikkansa vain samassa taloudessa asuvien henkilöiden osalta, mutta harvemmin eri talouksissa asuvien aikuisten henkilöiden välillä. Lisäksi on huomattava, että vakuutussopimuslain 22 §:n ia 23 §:n soveltamisen kannalta ei ole mitään merkitystä sillä, miten perheen tai sukulaisten kesken asioita ehkä usein hoidetaan, eikä tämä luonnollisestikaan voi oikeuttaa sitä, että vakuutuksenottaja vastaa tarkoituksellisesti väärin vakuutusyhtiön esittämään kysymykseen esimerkiksi ajoneuvon käyttäjästä.
Vakuutusyhtiö toteaa, että muutoksenhakukirjelmässä viitataan ilmeisesti myös tietämättömyyteen tiedonantovelvollisuuteen liittyvistä seikoista. Yhtiön mukaan tietämättömyydellä ei ole merkitystä vakuutussopimuslain 22 §:n ja 23 §:n soveltamisen kannalta. Vakuutuksenottajan asiana on antaa oikeat vastaukset vakuutusyhtiön esittämiin kysymyksiin tai vastata mahdollisesti oma-aloitteisesti antamiensa tietojen oikeellisuudesta. Vakuutuksenottaja ei esimerkiksi voi vedota siihen, että hän ei mieltänyt kysyttyjen ja/tai annettujen tietojen merkitystä vakuutusyhtiön kannalta. Yhtiön mukaan oikeuskirjallisuudessa (esimerkiksi Esko Hoppu, Suomen Vakuutusoikeus, Helsinki 1997, sivu 54 - 55) on yksiselitteisesti katsottu, että vakuutuksenottaja ei voi saada vilpittömän mielen suojaa vastatessaan virheellisesti vakuuttamistilanteessa esitettyihin kysymyksiin. Yhtiö katsoo, että samaa periaatetta on sovellettava myös vakuutuksenottajan oma-aloitteisesti antamien tietojen osalta.
Selvitykset
Vakuutuslautakunnalle on toimitettu mm. vakuutuksenottajan yhtiölle lähettämät haltijatietoja koskevat sähköiset viestit, Helsingin hallinto-oikeuden päätöksiä liikennevakuutusmaksua vastaavan hyvikkeen määräämisestä, Trafin ohje liikennevakuuttamisesta ja Liikennevakuutuskeskuksen kaavio toimintamallista bulvaanitapausten käsittelyssä.
Ratkaisusuositus
Asian käsittely Vakuutuslautakunnassa
Kyseessä on liikennevakuutusasia. Liikennevahinkolautakunta käsittelee toiminnastaan annetun lain perusteella liikennevahinkojen korvausasioita. Koska liikennevakuutuksen voimassaoloasia ei ole liikennevahingon korvausasia tai muukaan liikennevahinkolautakunnan toimivaltaan kuuluva asia, nyt kysymyksessä olevaa asiaa ei voida käsitellä liikennevahinkolautakunnassa. Sen sijaan Vakuutuslautakunta voi ohjesääntönsä 6 §:n perusteella käsitellä asian.
Kysymyksenasettelu
Asiassa arvioidaan, onko tapauksessa vakuutuksenottaja menetellyt vakuutussopimuslain 23 §:ssä tarkoitetulla tavalla vilpillisesti täyttäessään vakuutussopimuslain 22 §:ssä säädettyä tiedonantovelvollisuuttaan siten, että vakuutussopimus ei sido vakuutuksenantajaa.
Sovellettavat lainkohdat ja vakuutusehdot
Liikennevakuutuslain 3 a §:n mukaan, mitä liikennevakuutuslaissa säädetään moottoriajoneuvon omistajasta, koskee myös toisen pysyvään hallintaan luovutetun moottoriajoneuvon haltijaa.
Liikennevakuutuslain 15 §:n mukaan liikenteessä käytettävää moottoriajoneuvoa varten on ajoneuvon omistajalla, ei kuitenkaan valtiolla, oltava liikennevakuutus 19 §:ssä tarkoitetussa vakuutusyhtiössä.
Liikennevakuutusasetuksen 3 §:n mukaan liikennevakuutusyhtiö ei saa kieltäytyä antamasta ja voimassa pitämästä siltä haettua vakuutusta, jos vakuutus koskee sellaista moottoriajoneuvoa, jota varten yhtiöllä toimilupansa tai ilmoituksensa sekä vahvistetun yhtiöjärjestyksensä tai sääntöjensä mukaan on oikeus myöntää vakuutus.
Vakuutussopimuslain 1 §:n 2 momentin mukaan laki ei koske lakisääteistä vakuutusta eikä jälleenvakuutusta. Lakia sovelletaan kuitenkin liikennevakuutuslain (279/1959) mukaisiin vakuutuksiin, jollei liikennevakuutuslaissa toisin säädetä.
Vakuutussopimuslain 22 §:n mukaan vakuutuksenottajan ja vakuutetun tulee ennen vakuutuksen myöntämistä antaa oikeat ja täydelliset vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenantajan vastuun arvioimisen kannalta. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun tulee lisäksi vakuutuskauden aikana ilman aiheetonta viivytystä oikaista vakuutuksenantajalle antamansa, vääriksi tai puutteellisiksi havaitsemansa tiedot.
Vakuutussopimuslain 23 §:n 1 momentin mukaan jos vakuutuksenottaja tai vakuutettu on vahinkovakuutuksessa täyttäessään 22 §:ssä säädettyä velvollisuuttaan menetellyt vilpillisesti, vakuutussopimus ei sido vakuutuksenantajaa. Vakuutuksenantajalla on oikeus pitää suoritetut vakuutusmaksut, vaikka vakuutus raukeaisi.
Asian arviointi
Vakuutuksenottajana toiminut poika ja hänen isänsä ovat vakuutusyhtiön liikennevakuutuksen rauettamisen jälkeen esittäneet, että ajoneuvon pääasialliset käyttäjät olisivat olleet poika ja hänen veljensä, kun taas isä olisi käyttänyt autoa vain satunnaisesti. Pojan vakuutusyhtiöön lähettämien viestien perusteella on kuitenkin ilmeistä, että ajoneuvoa on enimmäkseen käyttänyt isä. Toisaalta pojalla on aikaisemmin ollut oma auto, josta hän on ilmeisesti luopunut niin, että sen vahinkohistoria on voitu siirtää nyt kyseessä olevan ajoneuvon liikennevakuutukseen. Pojan vakuutusyhtiöön lähettämien viestien perusteella isällä on ollut jokin rooli myös edellisen auton vakuuttamisessa. Näin ollen asiassa ei voida pois sulkea sitä mahdollisuutta, että auto on ollut ainakin toisinaan myös vakuutuksenottajana toimineen pojan käytössä. Nämä seikat on otettava huomioon arvioitaessa, onko vakuutuksenottaja menetellyt sillä tavalla vilpillisesti, ettei vakuutuksenantaja ole sidottu vakuutussopimukseen.
Vakuutuslautakunta on aikaisemmassa ratkaisussaan VKL 122/14 katsonut, että vakuutussopimuslain 23 §:n 1 momentin mukaiset seuraukset vakuutuksen raukeamisesta vakuutuksenottajan menetellessä vilpillisesti tiedonantovelvollisuutta täyttäessään ja liikennevakuutusyhtiöllä oleva velvollisuus pitää myöntämänsä liikennevakuutus voimassa ovat seurauksiltaan ristiriidassa keskenään silloin, kun vakuutuksenottajana on vakuuttamisvelvollinen moottoriajoneuvon omistaja tai pysyvä haltija. Vakuutussopimuslain 23 §:n 1 momentin säännöksiä tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin seurauksista ei tällöin voida soveltaa. Hallituksen esityksen HE 63/2009 mukaan vakuutussopimuslain mukaan liikennevakuutukseen voidaan kuitenkin soveltaa vakuutussopimuslain säännöksiä siltä osin kuin liikennevakuutuslaissa ei toisin säädetä. Näin ollen vakuutussopimuslain vakuutuksenottajan tiedonantovelvollisuutta koskevia säännöksiä voitaisiin soveltaa silloin kun ne eivät ole ristiriidassa liikennevakuutuslain ja liikennevakuutusasetuksen kanssa.
Vakuutusyhtiö on vastineessaan vedonnut korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2006:79. Ratkaisussa oli kyse vapaaehtoisen autovakuutussopimuksen sitovuudesta ja ratkaistussa asiassa oli riidatonta, että ajoneuvon todelliselle haltijalle ei olisi myönnetty ollenkaan vapaaehtoista autovakuutusta. Korkein oikeus on perustellut vakuutussopimuksen sitomattomuutta nimenomaan autovakuutuksen vapaaehtoisuudella. Nyt kyseessä oleva tapaus poikkeaa korkeimman oikeuden ratkaisusta olennaisesti siksi, että kyseessä on liikennevakuutus, joka on lakisääteinen ja jonka myöntämisestä vakuutusyhtiö ei olisi voinut kokonaan kieltäytyä.
Vakuutusyhtiö on todennut, ettei vakuutussopimuslain 22 §:n ja 23 §:n soveltumisen kannalta ole merkitystä sillä, miten perheen sisällä on tapana hoitaa asioita. Riippumatta siitä, miten perheenjäsenet keskenään asioitaan järjestelevät, vakuutuksenottajan on vastattava totuuden mukaisesti vakuuttamistilanteissa esitettyihin kysymyksiin. Lautakunta toteaa, että perheen sisällä ja erityisesti samassa taloudessa asuvien perheenjäsenten kesken voi olla hankala määritellä, kuka on auton omistaja, haltija tai pääasiallinen käyttäjä. Nämä roolit menevät käytännössä sekaisin, jos ajoneuvon kuluihin käytetään useamman perheenjäsenen varoja ja auton käytöstä sovitaan yhdessä sen mukaan, kuka sitä milloinkin tarvitsee. On myös mahdollista, että joku perheen jäsenistä käyttää autoa selkeästi eniten, mutta jos auto on kuitenkin hankittu ensisijaisesti jonkun toisen tarpeita varten, ei kysymys esimerkiksi auton pääasiallisesta käyttäjästä ole yksiselitteinen. Lähisukulaisten asuminen eri talouksissa ei myöskään aukottomasti sulje pois ajoneuvon yhteiskäytön mahdollisuutta. Tästä johtuen eivät vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin ole välttämättä yksiselitteisiä. Vakuutuksenantajan vastuulla on, että riskin arvioimisen kannalta olennaiset kysymykset ovat riittävän yksiselitteisiä ja ymmärrettäviä myös kuluttaja-asiakkaalle. Mikäli vakuutuksenottaja on kuitenkin selvästi ja tietoisesti vastannut virheellisesti vakuutuksenantajan yksiselitteiseen kysymykseen tai antanut tietoja, jotka hän on tiennyt virheellisiksi, ei perhesuhteilla ole asian arvioinnin kannalta merkitystä.
Vakuutussopimuslain 23 §:n 1 momentin mukaan vakuutussopimus ei sido vakuutuksenantajaa, jos vakuutuksenottaja tai vakuutettu on vahinkovakuutuksessa täyttäessään 22 §:ssä säädettyä velvollisuuttaan menetellyt vilpillisesti. On selvää, että vilpillisyys edellyttää, että väärien tietojen antaminen on ollut tahallista. Lisäksi vakuutussopimuslain 22 §:n sanamuoto asettaa yhtiölle nimenomaisen kysymysvelvollisuuden. Näin ollen vakuutuksenottajan oma-aloitteisesti antamia vääriä tietoja ei voida suoraan rinnastaa vakuutuksenantajan esittämien kysymysten vääriin vastauksiin. Jos vakuutuksenottajan antama vastaus vakuutuksenantajan kysymykseen on ollut virheellinen, koska vakuutuksenottaja ei ole ymmärtänyt kysymystä, ei väärän tiedon antaminen ole tahallista. Lisäksi vilpillisyys edellyttää, että vakuutuksenottajan tulee tietää hänen menettelynsä olevan esimerkiksi lain tai sopimuksen vastaista ja hän pyrkii saamaan sillä itselleen etua, johon hän ei ole oikeutettu.
Tässä tapauksessa ei ole esitetty selvitystä vakuuttamistilanteesta. Vakuutusyhtiön mukaan vakuutus on tehty puhelimessa lokakuussa 2013, mutta näin vanhoja puhelutallenteita ei säilytetä. Vakuutusyhtiö kuitenkin olettaa, että tieto haltijasta ja omistajasta on tullut nimenomaan asiakkaalta joko niin, että näitä on häneltä erikseen kysytty tai sitten niin, että hän on ne oma-aloitteisesti kertonut. Vakuutuksenottotilanteessa on kuitenkin tullut jokin sekaannus ja omistajaa ja haltijaa koskevat tiedot eivät ole vastanneet edes vakuutuksenottajana toimineen pojan tarkoitusta ja tietoja on pojan aloitteesta muutettu noin kuukausi vakuutuksen ottamisen jälkeen. Edelleen poika on noin puoli vuotta myöhemmin oma-aloitteisesti ilmoittanut, että hänen isänsä on ajoneuvon käyttäjä ja hänet on eri syistä merkitty ajoneuvon haltijaksi ja vakuutuksenottajaksi.
Asiassa saadun selvityksen kokonaisarvioinnin perusteella lautakunta pitää tässä tapauksessa varteenotettavana mahdollisuutena sitä, ettei vakuutuksenottajana oleva ajoneuvon omistajan poika ole vakuutuksesta puhelimessa sopiessaan ymmärtänyt, että hän ei voi yhtiön mielestä ottaa vakuutusta ajoneuvoon ja ilmoittaa itseään ajoneuvon haltijaksi, koska hän on vain satunnainen käyttäjä. Lautakunta toteaa lisäksi näkemyksenään, että niissä tapauksissa, joissa vakuutuksenantajaa pyritään tahallisesti erehdyttämään sopimukseen vääriä tietoja antamalla, ajoneuvon todellinen omistaja ja/tai pääasiallinen käyttäjä pyritään usein kokonaan salaamaan vakuutusyhtiöltä. Tämä on ollut asetelmana myös korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2006:79, jossa ajoneuvon haltijaksi oli vakuutusyhtiölle ilmoitettu - todellisen ajoneuvon omistajan ja haltijan henkilöllisyys kokonaan salaten – puhtaasti sivullinen henkilö, jolla ei ollut mitään todellista yhteyttä vakuutettavaan ajoneuvoon. Tällaiseen tapaukseen rinnastettavissa olevasta menettelystä ei ole nyt kyse.
Yllä kuvatulla tavalla tapauksessa ei ole esitetty selvitystä vakuutuksen tekemisen yhteydessä mahdollisesti esitetyistä kysymyksistä. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen lautakunta päätyy siihen, että vakuutuksenottajan ei voida katsoa tässä tapauksessa antaneen vakuutusyhtiölle vääriä tietoja vilpillisesti.
Lopputulos
Vakuutuslautakunta katsoo, että koska vakuutuksenottajan ei ole näytetty antaneen vakuutusta ottaessa vilpillisesti vääriä tietoja, vakuutusyhtiö ei voi rauettaa liikennevakuutussopimusta vakuutuksen ottajan vilpilliseen menettelyyn vedoten. Näin ollen lautakunta toteaa, että rauettaminen on tehoton.
Vakuutuslautakunta oli yksimielinen.
VAKUUTUSLAUTAKUNTA
Puheenjohtaja Melander
Sihteeri Järvelä
Jäsenet:
Sario
Siirala
Uimonen
Rantala