Tapahtumatiedot

Vakuutettu X Oy oli suunnitellut LVI-järjestelmän erääseen sairaalarakennukseen. Järjestelmän tuli tuottaa rakennuksen hoitotiloihin niiden käyttötarkoituksen mukaan määritellyt sisäilmaolosuhteet. Kohteen urakoitsijan Y Oy:n 3.10.2016 päivätyn ja 7.10.2016 tarkennetun reklamaation mukaan rakennuksen käyttöönoton jälkeen oli havaittu, että ilmankosteus sairaalan leikkaussaleissa jäi liian suureksi. Y Oy oli vaatinut X Oy:tä korjaamaan suunnitteluvirheen ja korvaamaan siitä johtuneet selvittely- ja korjauskustannukset. Korvausvaatimuksen 13.6.2017 mukaan kustannukset olivat 134 952 euroa.

X Oy haki 28.8.2017 korvausta vahingosta emoyhtiönsä ottamasta konsulttivastuuvakuutuksesta. Päätöksellään 20.4.2018 vakuutusyhtiö hylkäsi hakemuksen lausuen, ettei vahinkoa voitu kohdentaa X Oy:n voimassa olleeseen vakuutukseen. Korvausta ei maksettu X Oy:n 1.1.2017 voimaan tulleesta vakuutuksesta, jonka piiriin kuuluivat vakuutuskauden aikana todetut vahingot, sillä vahinko oli todettu viimeistään 3.10.2016. Vahinkoa ei korvattu myöskään X Oy:n vakuutuskaudella 1.1.2016 - 31.12.2016 voimassa olleesta claims made -ehtoisesta vakuutuksesta. Siitä korvattiin vahinkoja, joista oli esitetty korvausvaatimus vakuutettua kohtaan vakuutuskauden aikana ja ilmoitettu vakuutusyhtiölle viimeistään 60 päivän kuluessa vakuutuksen päättymisestä. X Oy oli ilmoittanut vahingosta vakuutusyhtiölle vasta määräajan jälkeen 28.8.2017.

X Oy vaati korvauspäätöksen muuttamista. X Oy piti vuonna 2016 voimassa olleen vakuutuksen vakuutusehtoa vakuutuksen piiriin luettavien korvausvaatimusten esittämisen määräajasta vakuutussopimuslain vastaisena ja vakuutussopimuslain 3 §:n nojalla mitättömänä. X Oy katsoi, että sillä oli ollut lain mukaan vuosi aikaa tehdä vahinkoilmoitus, ja että määräaika oli alkanut aikaisintaan 3.10.2016. Vakuutusyhtiö kieltäytyi päätöksellään 18.2.2019 muuttamasta kantaansa. Vakuutusyhtiö vetosi X Oy:n asemaan isoon konserniin kuuluneena tytäryhtiönä katsoen, ettei vakuutussopimuslain 3 § soveltunut tilanteeseen.

Asiakkaan valitus

X Oy on vaatinut, että sen suunnitteluvirheen aiheuttaman vahingon tuli katsoa kuuluvan vastuuvakuutuksen piiriin. Asiassa oli kyse vastuuvakuutuksen claims made -ehdosta, vakuutussopimuslain 73 §:n mukaisesta vahinkoilmoituksen määräajasta sekä lain pakottavuutta koskevan 3 §:n tulkinnasta. X Oy oli ollut tytäryhtiönä vakuutettuna emoyhtiönsä ottamassa 31.12.2016 saakka voimassa olleessa vastuuvakuutuksessa. Vahinkoilmoituksen ajankohta 28.8.2017 oli perustunut siihen, että Y Oy oli esittänyt ensimmäisen yksilöidyn korvausvaatimuksensa X Oy:lle kesäkuussa 2017.

Vakuutukseen sovellettavien vakuutusehtojen (Coverage - Professional liability) mukaan:
"To pay on behalf of the Assured:
those sums which the Assured shall become legally obligated to pay as "damages" by reason of a claim first made against the Assured during the policy period and reported in writing to the Underwriters either during the policy period, or within sixty (60) days after the expiration of the policy period arising out of any negligent act, error or omission in rendering or failure to render professional services by the Assured or by any person for whose negligent act, error or omission the Assured is legally responsible".

X Oy:n mukaan asiassa oli riidatonta, että jo Y Oy:n reklamaatiot lokakuussa 2016 olivat vakuutusehtojen tarkoittama vaatimus (claim) ja että vahinko kohdistui vakuutuskauteen 1.1.2016 - 31.12.2016.

Vakuutussopimuslain 3 §:n 1 momentin mukaan sopimusehto, joka poikkeaa lain säännöksistä muun vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun kuin vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön. Vakuutuksenantaja ja -ottaja eivät siis voineet keskinäisin sopimuksin puuttua vakuutetun oikeuksiin tai etuihin tämän vahingoksi, vaan tällainen sopimusehto oli mitätön ja sen sijaan tuli soveltaa lakia. X Oy ei ollut tässä tapauksessa vakuutuksenottaja, vaan muu lain tarkoittama korvaukseen oikeutettu henkilö, joten laista ei voitu vakuutusehdoin poiketa sen vahingoksi. Vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan vakuutussopimukseen perustuva korvausvaatimus tuli esittää vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija oli saanut tietää vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vakuutustapahtumasta aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta.

Vakuutuksen claims made -ehto asetti vakuutetulle olennaisesti vakuutussopimuslaissa määrättyä ankaramman velvollisuuden vahinkoilmoituksen tekemiselle. Siinäkin tapauksessa, että X Oy:n katsottaisiin tienneen vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja siitä aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta jo 3.10.2016, vakuutusehdot merkitsivät sitä, että X Oy:llä oli ollut olennaisesti laissa säädettyä lyhyempi aika vahinkoilmoituksen tekemiselle.

X Oy on katsonut, että vakuutusehto oli vakuutussopimuslain 3 §:n nojalla sitä kohtaan mitätön ja että sillä oli ollut lain 73 §:n nojalla vuosi aikaa ilmoittaa vahingosta. Määräaika oli alkanut aikaisintaan 3.10.2016, joten vahinkoilmoituksen oikea määräpäivä oli ollut aikaisintaan 3.10.2017. X Oy oli tehnyt vahinkoilmoituksen 28.8.2017 eli lain mukaisessa ajassa, ja vakuutusyhtiön korvauspäätös oli virheellinen.

X Oy on kiistänyt vakuutusyhtiön perustelut siltä osin kuin vakuutusyhtiö oli päätöksessään 18.2.2019 hylännyt korvausvaatimuksen vedoten X Oy:n asemaan konsernin tytäryhtiönä. X Oy ei ollut vakuutussopimuksen osapuoli vaan vakuutussopimuslaissa mainittu vakuutettu, jota lain 3 § suojasi laista poikkeavia vakuutusehtoja vastaan. Kyse saattoi enintään olla siitä, oliko tytäryhtiö mahdollista samaistaa vakuutuksen ottaneeseen emoyhtiöön niin, että lain 3 §:ää ei sovellettaisikaan sellaisen vakuutetun hyväksi, joka oli vakuutuksenottajan tytäryhtiö. X Oy on viitannut oikeuskirjallisuuteen (Justus Könkkölä: Vakuutussopimuslain pakottavuudesta kolmanteen nähden, Vakuutus- ja rahoitusneuvonta 45 vuotta, 2016, s. 195 ss.), jossa esitettiin puoltavia näkökohtia samaan konserniin kuuluvan vakuutetun rinnastamiseksi vakuutuksenottajaan. Näkemykset koskivat kuitenkin tulevaisuudessa säädettävää lakia. Voimassa olevan lain sanamuoto ei sallinut samastamista pelkän konsernisuhteen perusteella.

Muutkin syyt kuin lain sanamuoto puolsivat sitä, ettei samastamiseen ollut syytä. Tällaisesta samastamisesta ei ollut säädetty, vaikka laissa muutoin oli erityissäännös samastamisesta (33 §). Myös muita aloja koskevassa lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä samastaminen oli poikkeuksellista. Silloinkin kyse oli yleensä järjestelystä, jossa pyrittiin hyötymistarkoituksessa ohittamaan lainsäädännön asettamat rajoitteet. Nyt oli päinvastoin kyse siitä, voitiinko lainsäädännöstä poiketa tietyn tahon vahingoksi silloinkin, kun lain sanamuoto ei tätä tukenut. Samastaminen merkitsisi lain suojasäännösten soveltamisalan supistamista, joten sille oli vaikea löytää kestävää oikeudellista perustetta.

X Oy:n mielestä vakuutusehdon sivuuttaminen ei myöskään olennaisesti vaikuttanut vakuutusyhtiön asemaan, vaan merkitsi vain sitä, että tilanteeseen sovellettiin lakia. Vakuutusyhtiöllä ei ollut painavia perusteita rajoittaa vahinkoilmoituksen tekoajankohtaa lyhimmillään vain 60 päivään. Vakuutusyhtiön riskinhallinta ei edellyttänyt näin lyhyttä ilmoitusaikaa. Lyhyt ilmoitusaika vaikutti nyt erityisen kohtuuttomalta, koska Y Oy:n reklamaatiot lokakuussa 2016 eivät sisältäneet yksilöityjä vaatimuksia. X Oy:llä oli ollut hyvä syy ymmärtää, ettei vakuutusehtojen tarkoittamasta vaatimuksesta ollut vielä kyse. Claims made -ehdon tarkoitus kohdistaa vahinko tiettyyn vakuutuskauteen toteutui riippumatta siitä, milloin vahinko ilmoitettiin vakuutusyhtiölle. Vakuutusyhtiö pystyi myös halutessaan kontrolloimaan riskiään edellyttämällä, että konserniyritykset tulivat vakuutusohjelmaan vakuutuksenottajan asemaan.

Lisäkirjelmässään 17.6.2019 X Oy on lausunut, ettei vakuutusyhtiö ollut esittänyt vakuutussopimuslain tarkoitukseen tai vakuutuskäytäntöön liittyneitä perusteita vakuutusehdon hyväksyttävyydelle tai lain selvästä säännöksestä poikkeamiselle. Vakuutussopimuslaki oli pakottava kahdella tavalla: suhteessa muuhun vakuutettuun tai korvaukseen oikeutettuun kuin vakuutuksenottajaan sekä suhteessa kuluttajaan tai kuluttajaan rinnastettavaan elinkeinonharjoittajaan vakuutuksenottajana. Vakuutusyhtiön esittämä lainaus lainvalmisteluasiakirjoista koski nimenomaan pakottavuutta suhteessa vakuutuksenottajaan. Siitä ei voitu tehdä päätelmiä lain pakottavuudesta muun korvaukseen oikeutetun aseman kannalta. Jos näin olisi, olisi erillinen lainkohta lain pakottavuudesta suhteessa kolmanteen tarpeeton. Lain sisällön ja lainvalmisteluasiakirjojen perusteella oli selvää, että laki oli pakottava kolmannen hyväksi siitä riippumatta, oliko tämä kuluttaja vai yritys. Suoja perustui asemaan sopimuksen ulkopuolisena tahona, ei korvaukseen oikeutetun henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Lain englanninkielisellä käännöksellä ei ollut tulkinnallista merkitystä.

Myös vertaus Ruotsin lakiin oli perusteeton. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun edut eivät olleet vastakkaisia, jos vakuutettua suojattiin lainsäädännöstä poikkeavilta ehdoilta vakuutuksenantajaa vastaan. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun oikeudet saattoivat poiketa toisistaan vakuutussopimuslain 3 §:n 1 momenttia sovellettaessa lukuisissa eri tilanteissa, joten viittaus Suomen lainsäätäjän tarkoitukseen oli virheellinen. X Oy on myös huomauttanut, että Ruotsin vakuutussopimuslain mukaan vakuutusyhtiö saattoi vedota vahinkoilmoitusta koskeneen ehdon laiminlyöntiin vain, jos siitä oli aiheutunut vahinkoa. Kyseinen säännös oli myös yritysvakuutuksissa pakottava. Säännösvertailu osoitti, ettei vakuutussopimuslain säännösten noudattaminen pakottavana suhteessa tytäryhtiöihin voinut olla Suomessakaan merkittävä ongelma.

X Oy:n mielestä vakuutusyhtiön riskinhallintatarve ei edellyttänyt lain vaatimusta nopeampaa vahingosta ilmoittamista korvauksen saamiseksi jo voimassa olleesta ja maksetusta vakuutuksesta. Vakuutusyhtiön tarve selvittää tulevia turvan riskejä ja velvollisuus maksaa korvauksia jo olemassa olleen turvan perusteella olivat eri kysymyksiä ja hallittavissa toisistaan riippumattomin keinoin. Vakuutuskäytäntö ei myöskään voinut olla peruste lainsäädännöstä poikkeamiselle. Joka tapauksessa vakuutuskäytäntökin vaihteli sekä claims made -ehtojen muodon että määräaikojen osalta.

Vakuutusyhtiön nyt noudattama ehto oli molemmissa suhteissa epätavallisen ankara. Claims made -ehdot eivät yleensä sisältäneet ankaraa velvollisuutta ilmoittaa vahingosta vakuutusyhtiölle. Vahinkoilmoitusten määräajat puolestaan olivat niin claims made -ehtoisissa kuin muissakin vakuutuksissa tavallisesti pitempiä kuin puheena olevan vakuutuksen kaksi kuukautta.

Siltä osin kuin vakuutusyhtiö oli väittänyt, ettei sen käyttämä claims made-ehto ollut vakuutussopimuslain vastainen, X Oy on lausunut vakuutusyhtiön väitteiden olevan perusteettomia. Vakuutusyhtiön mainitsema Vakuutuslautakunnan ratkaisu VKL 28/10 ei soveltunut tapahtumatietojensa puolesta asiaan. Ratkaisusuosituksessa käsitellyn vakuutusehdon mukaan vakuutuksesta katettiin vakuutuskauden aikana aiheutunut vahinko, josta oli ilmoitettu viimeistään 12 kuukauden kuluessa vakuutuskauden päättymisestä. Vakuutettu oli katsonut ehdon vakuutussopimuslain vastaiseksi sen perusteella, että vakuutetun mukaan oikeus korvaukseen vastuuvakuutuksesta olisi rauennut vasta vuoden kuluttua vahingonkorvaustuomion tulemisesta lainvoimaiseksi. Tosiasiassa ehto ei ollut ristiriidassa vakuutussopimuslain kanssa, sillä määräaika vahinkoilmoituksen tekemiselle ei määräytynyt tuomiosta vaan vahingonkorvausvaatimuksesta.

Vakuutuslautakunta on käsitellyt ratkaisussa VKL 28/10 claims made -ehdon ja vahinkoilmoitusta koskevan vakuutusehdon ja sääntelyn välistä eroa. Claims made -ehdon tarkoitus oli allokoida vakuutus tietylle ajanjaksolle, joten kyse oli vakuutuksen sisältöä määrittelevästä eikä vahinkoilmoitusta koskevasta vakuutusehdosta. Lautakunta painotti eron merkitystä ja katsoi, että claims made -ehtoa oli pidettävä sitovana.

Myös X Oy:n mielestä vastuuvakuutuksen ajallisia määritysperusteita voitiin yleisellä tasolla pitää osana materiaalisia kriteereitä, joiden perusteella vakuutustapahtuma vastuuvakuutuksessa määräytyi. Tällaisessa asiassa vakuutuksenantajalla oli lähtökohtaisesti tuotevapaus eikä laki rajoittanut vakuutusehtojen sisältöä. Lautakuntaratkaisussa ei kuitenkaan ollut otettu huomioon niitä ongelmia, jotka liittyivät sellaisiin vakuutusehtoihin, jotka tosiasiassa ulottuivat vakuutussopimuslain alueelle. Jos muodollisesti vakuutusturvan piiriä koskenut vakuutusehto, kuten vastuuvakuutuksen ajallista kattavuutta koskevat ehdot, tosiasiassa edellytti vakuutetulta vakuutussopimuslain vastaisesti tiettyä toimea, saattoi tällainen ehto nimellisestä kohteestaan huolimatta olla vakuutussopimuslain vastaisena mitätön.

Kysymys tästä rajanvedosta oli vakuutusoikeudellisessa kirjallisuudessa tunnettu niin Suomessa kuin pohjoismaisestikin (esimerkiksi Jaana Norio-Timonen: Vakuutuksenantajan vastuu vakuutustapahtumasta s. 311-329, Trine-Lise Wilhelmsen: Skjulte handlingsklausler - Forholder mellom beskrivelse av forkringstilfellet og reglene om opplysningsplikt, meldeplikt, meldefirst og foreldelse, NFT 3/1999 ja Jan Hellner: Exclusions of risk and Duties Imposed in the Insured, Skandias 100-årskrift 1957).

Vastuuvakuutuksen osalta ongelma ei ollut se, olivatko claims made -ehdot normaalimuodossaan sinänsä sallittuja, kun ne täsmensivät vakuutusturvan ajallisesti vakuutetun vahingonkärsijältä vastaanottaman vahingonkorvausvaatimuksen mukaan. Jos claims made -ehtoon kuitenkin sisältyi myös lisäedellytys vahinkoilmoituksen tekemisestä, oli vahvoja perusteita katsoa, että kyse oli tältä osin vakuutussopimuslain vahinkoilmoitusta koskevan sääntelyn piiriin tulevasta ehdosta. Muu ratkaisu oli oikeuskirjallisuudessa pitkään vallinneiden käsitysten vastainen ja muuttaisi olennaisesti vakuutussopimuslain perusperiaatteita.

Asiaa voitiin havainnollistaa ääriesimerkillä: jos vakuutus ehtojensa mukaan kattoi vahingon X, josta ilmoitettiin vakuutusyhtiölle viikon kuluessa sen aiheutumisesta, oli selvää, että ehto tuli vakuutussopimuslain 73 §:n alueelle, vaikka se oli muodollisesti kirjoitettu vakuutustapahtuman kuvaukseksi vahinkoilmoituksen tekemistä koskevan ehdon sijasta. Muulla tulkinnalla lain säännökset olisi helppoa kokonaan kiertää.

Nimenomaan claims made -ehtojen ja vakuutussopimuslain suhdetta on käsitelty hiljattain ruotsalaisessa kirjallisuudessa, jossa oli pidetty jokseenkin selvänä, että vahinkoilmoituksen ajankohtaa koskevan velvollisuuden sisältävä claims made -ehto, jollainen nytkin oli kyseessä, saattoi olla ristiriidassa pakottavan lain kanssa, jolloin etusija oli annettava laille. Tällaiset ehdot olivat myös Ruotsissa epätavallisia, joten kyse ei voinut olla vakuutusyhtiön riskinhallinnan kannalta erityisen tärkeästä ehdosta (Jessika van der Sluijs: Uppsatser om skadeståndsansvar och ansvarsförsäkring s. 277-278).

Vakuutusyhtiö oli hylännyt X Oy:n korvausvaatimuksen, koska X Oy ei ollut tehnyt vahinkoilmoitusta vakuutusehdon edellyttämällä tavalla vakuutuskauden aikana tai 60 päivää vakuutuksen voimassaolon päättymisen jälkeen. X Oy:n käsityksen mukaan vakuutusehto oli sekä vakuutussopimuslain vastainen että epätavallinen. Muu ratkaisu johtaisi siihen, että vakuutusyhtiöt voisivat tosiasiassa poiketa lain mukaisista ilmoitusajoista naamioimalla ilmoitusvelvoitteen vakuutustapahtuman määritykseksi.

Vakuutusyhtiön vastine

Vakuutusyhtiö on toistanut korvauspäätöksessään 20.4.2018 ja sisäisessä muutoksenhaussaan 18.2.2019 antamassaan ratkaisussa esittämänsä. Vakuutusyhtiö on lausunut X Oy:n sivuuttaneen vakuutussopimuslain 3 §:n ilmeisen tarkoituksen. Lainvalmisteluasiakirjoista (HE 114/1993) ilmeni, että lain 3 §:n tarkoitus oli suojata tahoa, jolla oli taloudellinen tai tiedollinen tarve saada suojaa vakuutusehtoja vastaan. Esityksen mukaan "Suureksi ja keskisuureksi luokiteltavaa yritystä ei voida pitää momentissa tarkoitettuna kuluttajaan rinnastettavana elinkeinonharjoittajana. Tällaisten yritysten asema on sopimussuhteissa niin vahva, ettei niillä vakuutuksenottajinakaan ole lain pakottavuuden tarjoaman suojan tarvetta.” Vakuutusyhtiö on tältä osin vedonnut myös lainkohdan englanninkieliseen käännökseen, jonka muodosta oli pääteltävissä, millaista tahoa lain tarkoitettiin suojaavan.

Konsernin emoyhtiöllä tai tytäryhtiöillä ei kokonsa ja toimintansa laajuuden vuoksi ollut taloudellista tai tiedollista tarvetta saada suojaa vastuuvakuutuksen ehtoja vastaan. Ei ollut myöskään mitään käytännöllistä perustetta sille, että vakuutusyhtiöt eivät voineet sopia konsernin edustajan tai meklarin kanssa vakuutuksista niin, että yksi vakuutussopimus määritti vakuutuksenottajan ja sen kanssa samaan konserniin kuuluvien vakuutettujen oikeudet ja velvollisuudet. Vakuutussopimuslakia oli vakiintuneesti tulkittu niin, että konserniyhtiöissä vakuutetut tytäryhtiöt samastettiin vakuutusehtoja sovellettaessa emoyhtiöön. Tulkinnalla oli mahdollistettu tytäryhtiöille kattava vakuutusturva.

Vakuutussopimuslain 3 §:n 3 momentissa oli mahdollistettu eräiden vakuutusmuotojen osalta muun ohessa poikkeaminen laissa säädetystä ilmoitusvelvollisuudesta. Sillä seikalla, että lainsäätäjä oli jättänyt vastuuvakuutuksen pois tahdonvaltaisten vakuutusmuotojen joukosta, ei ollut ratkaisevaa vaikutusta arvioitaessa emoyhtiön ja tytäryhtiöiden suhdetta, vaan konsernin tytäryhtiöt tuli voida samastaa vakuutuksenottajana olevaan emoyhtiöön.

Vakuutusyhtiö on vedonnut myös esittämiinsä esimerkkeihin X Oy:n vaatiman tulkinnan aiheuttamista soveltamisongelmista, jotka seuraisivat eripituisista vahinkojen ilmoitusajoista emo- ja tytäryhtiöiden vakuutuksissa sekä holdingyhtiötilanteissa, ja X Oy:n mainitsemaan oikeuskirjallisuusartikkeliin katsoen artikkelissa esitetyn kuvaavan vakuutusalalla vakiintuneesti noudatettua ja käytännössä hyvin toimivaksi todettua menettelyä. Vakuutusyhtiö on vedonnut myös Ruotsin lainsäädäntöön, jossa vakuutuksenottaja ja vakuutetut on ryhmävakuutuksen osalta lain pakottavuuden suhteen samastettu. Tämä ilmensi ajattelua, jonka mukaan vakuutuksenottajan ja vakuutettujen edut eivät saaneet olla vastakkaisia. Lakiin perustuvan pitemmän ilmoitusajan myöntäminen tytäryhtiölle emoyhtiöön verrattuna merkitsisi emoyhtiön aseman suhteellista heikentämistä tytäryhtiöön nähden. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun etujen mahdollinen ristiriitaisuus ei voinut olla Suomenkaan lain tarkoitus.

Vakuutusyhtiön mukaan asian lopputuloksella oli vakuutusalalle suuri merkitys muun muassa riskinvalinnan ja vakuutusmarkkinoiden kannalta. Vakuutusta myönnettäessä ja uudistettaessa oli tärkeää tietää vakuutuksenottajayhtiön ja vakuutettaviksi ilmoitettavien tytäryhtiöiden vielä ilmoittamatta olevista vahingoista, jotka vaikuttivat riskinvalintaan ja hinnoitteluun. Puheena olevan tyyppiset vakuutukset tehtiin ja uudistettiin tyypillisesti vuodeksi kerrallaan ja lähtökohta oli, että vahinkoilmoitukset tehtiin vakuutuksen voimassaoloaikana. Saatavissa oli myös vakuutuksia, joissa vahinkojen ilmoittamisaikaa oli jatkettu vakuutuksen päättymisen jälkeen. Kyse oli tällöin vakuutuksenottajalle ja vakuutetuille tarjotusta maksullisesta lisäedusta sekä lisäriskistä vakuutusyhtiölle. Mikäli mahdollisuutta kontrolloida ilmoitusaikaa vakuutusehdoilla ei olisi, vakuutusyhtiö joutuisi ottamaan ennakoimatonta riskiä, mikä voisi heijastua vakuutusten hinnoitteluun ja vakuutusmarkkinoiden toimivuuteen.

Vakuutusyhtiöllä saattoi olla yksittäisessä vastuuvahingossa erittäin suuri taloudellinen intressi. Riskinvalinnan, hinnoittelun ja varausten näkökulmasta vakuutusyhtiön tuli voida vakuutussopimuksen sisällön kautta vaikuttaa vakuutuksenottajan ja tämän kanssa samaan varallisuuspiiriin kuuluvien yhtiöiden ilmoitusaikaan. Kansainväliset vakuuttajat käyttivät yleisesti claims made -vakuutusehdoissaan ankaria sanamuotoja, esimerkiksi kuuden kuukauden ilmoitusaikaa vaatimuksen tietoon saamisesta tai 90 päivän määräaikaa vakuutuskauden päättymisestä. X Oy:n tulkinta johtaisi todennäköisesti myös vakuutettujen piirin supistamiseen.

Vakuutuslautakunta on ratkaisussaan VKL 28/10 katsonut, ettei claims made -ehto ollut ristiriidassa VSL 73 §:n kanssa. Nytkin käsiteltävässä tapauksessa vakuutuksenottaja oli käyttänyt vakuutusmeklarin palveluita vakuutusturvansa hallinnoinnissa. Meklarin avulla vakuutuksenottajan olisi ollut mahdollista järjestää konserniyhtiöiden vakuutusturva eri tavoin vakuutuksen päättymisen osalta kuin nyt oli tehty, jos jälki-ilmoitusaikaa olisi pidetty liian lyhyenä. Tämänkään vuoksi vakuutusehdot eivät johtaneet vakuutetun kannalta kohtuuttomuuteen. Vakuutuksessa oli 60 päivän jälki-ilmoitusaika, jonka kuluessa vakuutuksenottaja ja vakuutetut olivat voineet ilmoittaa vahingoista.

Vakuutusyhtiö on lisävastineessaan 29.8.2019 lausunut, että konsernin emo- ja tytäryhtiöt tekivät keskenään sopimuksia joiden motiivina oli järkiperäinen työnjako konserniyhtiöiden kesken. Yhtiöt saattoivat keskinäisissä neuvotteluissaan esimerkiksi sopia, että kaikkien konserniyhtiöiden vakuuttamisen hoiti emoyhtiö. Tällöin vakuuttamisen keskeisenä tarkoituksena oli tytäryhtiöiden toiminnan turvaaminen. Vakuutusneuvottelut vakuutusyhtiön kanssa saattoi käydä tytäryhtiön edustaja ja emoyhtiö merkittiin vakuutuksenottajaksi vain teknisistä syistä.

X Oy ei ollut allekirjoittanut vakuutussopimusta vakuutuksenantajan kanssa, mutta se kuului yhdessä muiden konsernin yhtiöiden kanssa samaan vakuutusohjelmaan, jossa vakuutuksenottajana oli emoyhtiö. X Oy oli tiennyt vakuutussopimuksen sisällön ja sen asema sopimuksen ulkopuolisena tahona oli tässä tapauksessa muodollinen. Oli kyseenalaista, tuliko tälle ”ulkopuolisuudelle” antaa merkitystä X Oy:n suojan tarvetta ajatellen, ja oliko konserniyhtiötä tässä tapauksessa ylipäätään pidettävä sopimuksen ulkopuolisena tahona X Oy:n esittämässä merkityksessä.

Yritysasiakkaan riskin arvioiminen ja vakuutuksen hinnoittelu vahinkohistorian valossa olivat vakuutusyhtiön ydinliiketoimintaan kuuluvia tehtävä, joiden onnistumisesta riippui yhtiön mahdollisuus harjoittaa vahinkovakuutustoimintaa menestyksellisesti. Yritysasiakkaan yksittäisellä vahingolla yhdessä asiakkaan vahinkohistorian kanssa saattoi olla merkittävä vaikutus uudistettavasta vakuutuksesta perittyyn vakuutusmaksuun, vakuutuksen laajuuteen ja siihen, uudistettiinko vakuutusta ylipäätään. Kyse oli merkittävästä seikasta. Ellei vakuutusyhtiö tiennyt vahingosta vakuutusta uudistettaessa, riski vakuutuksen väärästä hinnoittelusta oli ilmeinen. Vakuuttaminen perustui luottamukseen, jolloin avoimella tietojenvaihdolla oli keskeinen rooli. Viivyttämällä vahingosta ilmoittamista vakuutetulla oli mahdollisuus muun muassa vaikuttaa seuraavan vakuutuskauden vakuutusmaksuun.

Oli yleistä, että konserneissa emoyhtiö oli vakuutuksenottaja ja tytäryhtiöt vakuutettuina. Myös claims made -ehdot vahinkoja koskevine ilmoitusaikoineen olivat näissä vakuutuksissa melko yleisiä. Jos lyhemmät ilmoitusajat eivät sitoisikaan vakuutettua, kyse olisi suuresta muutoksesta nykyiseen vakuuttamiskäytäntöön. Vastoin X Oy:n esittämää kyse oli nimenomaan pyrkimyksestä kyseenalaistaa vakuutusalalla noudatettu toimivaksi havaittu käytäntö.

Vakuutetun suojan tarpeen osalta vakuutusyhtiö on lausunut, että elinkeinonharjoittajien välisissä liikesuhteissa seuraukset sopimusrikkomuksista olivat yleensä ankarampia kuin elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä suhteissa. Tätä taustaa vasten ei ollut erityistä oikeudellista perustetta suojata X Oy:tä, joka oli toiminut vastoin vakuutusyhtiön kanssa sovittua.

Vakuutetun tuli saada se turva, josta vakuutuksenottaja oli maksanut vakuutusmaksun. Ilmoitusaika saattoi olla maksusta riippuen lyhyempi tai pitempi. Tässä tapauksessa maksu oli maksettu vakuutuksesta, jonka ehtojen mukaan vahingon ilmoitusaika oli 60 päivää vakuutuksen päättymisestä. X Oy oli lykännyt vahinkoilmoituksen tekemistä sovitun takarajan yli. Ei tiedetty, oliko vahingosta ilmoittamiselle ollut jokin este. X Oy ei ollut esittänyt mitään vakuutussopimuslakiin pohjautunutta perustetta erityiselle suojan tarpeelleen sopimuksenvastaisen toimintansa seurauksilta, kun konsernin emoyhtiötä ilmoitusaika kuitenkin riidattomasti sitoi ja yhtiöt olivat sopineet emoyhtiön hoitavan myös tytäryhtiöiden vakuuttamisen. Suojan tarpeen puuttuminen oli vakuutusyhtiön käsityksen mukaan keskeinen seikka asiassa.

Ratkaisusuositus

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kyse siitä, onko vakuutusyhtiöllä ollut oikeus evätä korvaus X Oy:n sille 28.8.2017 ilmoittamasta vahingosta X Oy:n hyväksi voimassa olleesta konsulttivastuuvakuutuksesta sillä perusteella, että X Oy oli ilmoittanut vahingosta vasta vakuutusehdoissa asetetun määräajan jälkeen. Erityisesti asiassa on kyse siitä, onko vakuutusyhtiön vakuutusehtoihinsa sisällyttämä kyseistä määräaikaa koskenut vakuutusehto vakuutussopimuslain pakottavien säännösten vastainen ja onko X Oy ollut lain pakottavuussuojan piirissä.

Sovellettavat lainkohdat ja vakuutusehdot

Vakuutussopimuslain 3 §:n 1 momentin mukaan sopimusehto, joka poikkeaa tämän lain säännöksistä muun vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun kuin vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön.

Vakuutussopimuslain 3 §:n 2 momentin mukaan sopimusehto, joka poikkeaa tämän lain säännöksistä vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön kuluttajaa kohtaan sekä sellaista muuta luonnollista henkilöä taikka oikeushenkilöä kohtaan, joka huomioon ottaen hänen elinkeinotoimintansa tai muun toimintansa laatu ja laajuus sekä olosuhteet muutoin on vakuutuksenantajan sopijapuolena rinnastettavissa kuluttajaan. Mitä tässä momentissa säädetään, ei koske ryhmävakuutusta.

Vakuutussopimuslain 3 §:n 3 momentin mukaan, mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, ei koske luotto- tai takausvakuutusta, elinkeinonharjoittajan ottamaa meri- tai muuta kuljetusvakuutusta eikä elinkeinonharjoittajan ottamaa vakuutusta, jonka kohteena on ilma-alus.

Vakuutussopimuslain 73 §:n 1 momentin mukaan vakuutussopimukseen perustuva korvausvaatimus on esitettävä vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vakuutustapahtumasta aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta. Korvausvaatimus on joka tapauksessa esitettävä kymmenen vuoden kuluessa vakuutustapahtumasta tai, jos vakuutus on otettu henkilövahingon tai vahingonkorvausvelvollisuuden varalta, vahinkoseuraamuksen aiheutumisesta. Korvausvaatimuksen esittämiseen rinnastetaan ilmoituksen tekeminen vakuutustapahtumasta.

Vakuutussopimuslain 73 §:n 2 momentin mukaan, jos korvausvaatimusta ei esitetä 1 momentissa säädetyssä ajassa, korvauksen hakija menettää oikeutensa korvaukseen.

X Oy:n hyväksi vakuutuskaudella 1.1. - 31.12.2016 voimassa olleeseen konsulttivastuuvakuutukseen sovellettavien 1.1.2014 alkaen voimassa olleiden vakuutusehtojen mukaan:

Notice
This is a claims made and reported Policy. Unless stated otherwise coverage afforded under this insurance is limited to claims that:
(a) are first made against the Assured during the policy period and reported in writing to the Underwriters either during the policy period, or within sixty (60) days after the expiration of the policy period and;
(b) arise from professional services rendered subsequent to the retroactive date stated in item 6 of the Declarations.
The limit of liability available to pay damages shall be reduced and may be completely exhausted by the payment of claims expenses, Damages and claims expenses shall be applied against the Self-insured Retention.

I. COVERAGE - PROFESSIONAL LIABILITY
To pay on behalf of the Assured:
(a) those sums which the Assured shall become legally obligated to pay as “damages” by reason of a claim first made against the Assured during the policy period and reported in writing to the Underwriters either during the policy period, or within sixty (60) days after the expiration of the policy period arising out of any negligent act, error or omission in rendering or failure to render professional services by the Assured or by any person for whose negligent act, error or omission the Assured is legally responsible; and
(b) Claims expenses: provided always that such negligent act, error or omission was committed:
(i) during the policy period; or
(ii) prior to the commencement of the policy period and subsequent to the Retroactive Date specified in Item 6 of the Declarations.

Conditions
I.
A. NOTICE OF CLAIMS
If any claim is made against the Assured, whether or not the alleged damages fall within or in excess of the Self-insured Retention, the Assured shall have the duty to as soon as practicable give written notice to the Underwriters.
Such written notice must contain complete details of the claim, the exact date the claim was first made, the location, the circumstances giving rise to such claim, the identity of all claimants and a full description of the nature and scope of the alleged damages. The Assured must as soon as practicable forward every demand, notice, summons or other process received by it or its representative.

B. NOTICE OF CIRCUMSTANCES

lf the Assured becomes aware of any specific negligent act, error or omission which may reasonably be expected to give rise to a claim, the Assured shall, during the policy period, give written notice to Underwriters of:
(t) the specific act, error or omission;
(ii) the injury or damage which has or may result from such act, error or omission; and
(iii) the circumstance by which the Assured first became aware of such act, error or omission.
Then if the Assured complies with the foregoing notice requirements (i), (ii) and (iii), any claim subsequently made against the Assured arising out of such act, error or omission shall be treated as a claim first made on the date on which such written notice was received by Underwriters.

II. PURCHASE OF EXTENDED REPORTING PERIOD
If the Underwriters cancel or refuse to renew this Policy, the Assured shall then have the right, in consideration of an additional premium equal to one hundred percent (100%) of the full annual Premium charged hereunder, to an extension of the cover granted by this Policy, subject to its terms, conditions, exclusions, definitions and limitations, in respect of any claim first made against the Assured and reported in writing to the Underwriters during the period of twelve (12) months after the cancellation or expiry date of this Policy but only when such claim arises as a result of professional services rendered subsequent to the retroactive date and prior to the cancellation date of this Policy, or the Expiration date stated in Item 2 of the Declarations.

Asian arviointi

1) Ratkaistavasta kysymyksestä

Asiassa on osapuolten kesken riidatonta, että suunnittelutyön tilaaja oli esittänyt X Oy:tä kohtaan vakuutusehtojen mukaisen korvausvaatimuksen vakuutusaikana lokakuussa 2016. Edelleen riidatonta on, että X Oy oli ilmoittanut puheena olevasta vahingosta vakuutusyhtiölle vasta vakuutusajan päättymisen jälkeen 28.8.2017. Puheena oleva X Oy:n hyväksi voimassa ollut konsernin emoyhtiön ottama vastuuvakuutus oli päättynyt 31.12.2016.

Vakuutusyhtiö on evännyt X Oy:n hakeman korvauksen vedoten vakuutukseen sovellettaviin vakuutusehtoihin, joiden mukaan vakuutuksesta korvataan ne ehdoissa tarkemmin määritellyt vahingot, joista on esitetty korvausvaatimus (claim) vakuutettua kohtaan vakuutuskauden aikana ja joista on kirjallisesti ilmoitettu vakuutusyhtiölle joko vakuutusaikana tai kuudenkymmenen (60) päivän kuluessa vakuutuskauden päättymisestä. Vakuutusyhtiön korvausratkaisu on sinänsä ollut vakuutukseen sovellettavien vakuutusehtojen mukainen. Osapuolet ovat kuitenkin erimielisiä siitä, onko mainittua vakuutusehtoa pidettävä siinä korvausvaatimuksen esittämiselle asetetun määräajan osalta vakuutussopimuslain 73 §:n vastaisena, ja onko kyseistä lainkohtaa sovellettava asiaan X Oy:n hyväksi pakottavana ja vakuutussopimuksen ehdot syrjättävänä.

2) Vakuutussopimuslain pakottavuudesta

Asiassa ensin ratkaistava kysymys koskee sitä, onko vakuutussopimuslakia ylipäätään sovellettava vakuutusyhtiön ja X Oy:n väliseen suhteeseen pakottavana. Ellei lain pakottavuus tule kyseeseen, asian enempi käsitteleminen on tarpeetonta X Oy:n korvausoikeutta koskevan kysymyksen ratketessa vakuutusyhtiön päätöksestä ilmenevin tavoin vakuutusehtojen nojalla.

Vakuutuslautakunta toteaa, että vakuutussopimuslain 3 §:n 2 momentin nojalla on selvää, ettei vakuutussopimuslaki ole ollut pakottava vakuutuksenottajana olleen X Oy:n emoyhtiön ja vakuutusyhtiön välisessä sopimussuhteessa. Vakuutusyhtiö on siten voinut poiketa lain määräyksistä vakuutusehdoillaan vakuutuksenottajan oikeusasemaan vaikuttavilta osin. X Oy on kuitenkin ollut vakuutussopimuksen mukaan vakuutetun asemassa, joten X Oy:n osalta vakuutussopimuslain pakottavuus on ratkaistava lain 3 §:n 1 momentin nojalla.

Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan sopimusehto, joka poikkeaa tämän lain säännöksistä muun vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun kuin vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön. Toisin kuin pykälän 2 momentissa 1 momentin soveltamisalaa ei ole määritelty siinä mainittujen korvauksensaajien henkilökohtaisten ominaisuuksien tai muiden olosuhteiden perusteella. Näin ollen se, että mainituille seikoille voitaisiin lainkohtaa sovellettaessa antaa merkitystä vakuutuksenantajan hyväksi, ei ilmene laista. Sen sijaan säännöksen soveltamisala on perustettu säännöksessä mainittujen tahojen asemaan muuna kuin vakuutuksenantajan välittömänä sopimuskumppanina. Tällainen muu vakuutettu tai korvauksen saaja ei välittömien sopimusosapuolten tavoin voi nimenomaisesti vaikuttaa ja sopia vakuutussopimuksessa noudatetuista ehdoista, menettelytavoista ja mahdollisista erityisistä velvoitteista. Vakuutuslautakunnan näkemyksen mukaan vakuutussopimuslain 3 §:n 1 momentin säännöksellä onkin ensisijassa pyritty takaamaan myös viimeksi mainitussa asemassa oleville korvauksen hakijoille lain mukainen vähimmäissuoja.

Vaikka X Oy:n ja sen emoyhtiön kesken on ollut kyse toisiinsa konsernisuhteessa olevista yrityksistä, asiassa ei ole vakuutusyhtiön puolelta myöskään selvitetty, että X Oy olisi tosiasiallisesti vastannut vakuutussopimusta koskeneista neuvotteluista tai voinut määräävästi vaikuttaa sen ehtoihin siten, että X Oy:tä olisi tässä tapauksessa pidettävä tosiasiallisena vakuutuksenottajana tai siihen rinnastettavana sopimusosapuolena. Vakuutussopimuslain 3 §:n 1 momentti on sanamuodoltaan yksiselitteinen eikä tässä tapauksessa ole myöskään kyse 3 §:n 3 momentissa mainitusta lain pakottavuuden ulkopuolelle rajatusta vakuutusmuodosta. Vakuutuslautakunta katsoo, että selostetuilla perusteilla vakuutussopimuslakia on sovellettava pakottavana X Oy:n ja vakuutusyhtiön välisessä vakuutussuhteessa.

3) Vakuutusehtojen lainmukaisuudesta

Vakuutuslautakunta toteaa, että vakuutussopimuslaki perustuu lähtökohtaisesti sopimusvapauden periaatteelle, jonka mukaisesti vakuutuksenantajalla on vapaa oikeus vakuutusehdoin määritellä se vahinkoriskien ja vakuutustapahtumien piiri, jonka se katsoo voivansa kysymyksessä olevalla vakuutussopimuksella kattaa. Sellaista menettelyä, jossa vakuutuksenantaja pyrkii varaamaan itselleen vakuutussopimuslaissa asetettuja menettelytapasäännöksiä ja velvoitteitaan paremman aseman ainoastaan kirjoittamalla tai selittämällä tätä koskevia määräyksiä osaksi vakuutuksella katettavaksi ilmoittamaansa vaarankuvausta, ei kuitenkaan voida pitää lain mukaisena.

Vakuutuslautakunta katsoo, ettei käsiteltävään asiaan sovellettavissa vakuutusehdoissa ilmaistu niin sanottu claims made -periaate, jonka mukaan vakuutuksen piiriin kuuluvat ja samalla tiettyyn vakuutuskauteen kohdennetaan vain ne vahingot, joista on kyseisen vakuutuskauden aikana esitetty vakuutettua kohtaan korvausvaatimus, ole ristiriidassa vakuutussopimuslain 73 §:n korvausvaatimuksen esittämistä koskevan säännöksen kanssa. Tältä osin puheena oleva vakuutus eroaa myös ehdoiltaan osapuolten mainitsemassa lautakunnan aiemmassa ratkaisussa VKL 28/10 käsitellystä vakuutuksesta. Käsiteltävä claims made -ehto ei edellä mainitulta osaltaan sisällä vakuutettuun kohdistettuja korvausvaatimuksen tekemistä koskevia velvoitteita, jotka poikkeaisivat laista. Se vakuutussopimusten keskeiseen luonteeseen kuuluva satunnainen seikka, milloin vahinkotapahtuma on sattunut, eli tässä, milloin korvausvaatimus vakuutettua kohtaan on esitetty, ei myöskään itsessään vaikuta vakuutussopimuslain 73 §:n tulkintaan.

Mikäli vakuutuksenantaja kuitenkin asettaa vakuutusehdoissaan vakuutetulle lisävelvoitteen siitä, että korvausoikeuden säilyttämiseksi vahingosta tulee myös ilmoittaa vakuutuksenantajalle lyhyen määräajan kuluessa vakuutuskauden päättymisestä, voi vakuutusehto muodostua edellä kuvatusta syystä lain soveltamisen kannalta ongelmalliseksi. Näin on käsillä olevassa tilanteessa, jossa vakuutuksenantajan asettama määräaika on vakuutussopimuslain 73 §:ssä korvausvaatimuksen esittämiselle varattua vuoden määräaikaa lyhyempi.

Lautakunta toteaa, että vakuutusehtojen mukaan X Oy:n vakuutus on ollut voimassa claims made -periaatteen mukaisesti ylipäätään vain vakuutuskauden aikana vakuutettua kohtaan esitettyjen korvausvaatimusten varalta. Vasta vakuutuskauden päättymisen jälkeen esitettyjä korvausvaatimuksia vakuutus ei siis ole kattanut, vaikka vahingon aiheuttanut teko tai laiminlyönti olisikin sinänsä sattunut vakuutusaikana.  

Vakuutusehdossa asetetulla 60 päivän määräajalla ei siten ole itsestään vaikuttavaa merkitystä vakuutuksenantajan vakuutusajalla ja siltä perimää vakuutusmaksua vastaan kannettavakseen hyväksymän vaaran enimmäismäärään. Vakuutuksenantaja on voinut riskin osalta vaikuttaa määräajalla vain siihen ajankohtaan, johon mennessä se voi laskea saavansa viimeistään tietää niiden vahinkojen määrän, joista se jo oli sitoutunut myöntämiensä vakuutusten perusteella vastaamaan. Lautakunta katsoo, ettei vakuutussopimuslakia sovellettaessa voida tältä osin pitää vakuutuksen kattaman vaarankuvauksen piiriin kuuluvana seikkana vain sitä, että vakuutuksenantajat saattavat yleisesti jossakin määrin hyötyä siitä, että osa vakuutetuista laiminlyö ilmoittaa vakuutuksen piiriin sinänsä kuuluvista vahingoistaan oikea-aikaisesti. Mikäli näin olisi, vahingosta ilmoittamiselle varattavaa aikaa koskeva sopimusehto merkitsisi aina ja vakuutusmuodosta riippumatta vakuutusyhtiön kantaman vaaran määrittelyn piiriin kuuluvaa seikkaa, jolloin vakuutussopimuslain 73 §:n säännös menettäisi kokonaan merkityksensä.

Näin ollen lautakunta katsoo, että kyse on lain soveltamisen kannalta keskeisesti siitä, onko vakuutusyhtiö tässä tapauksessa osoittanut, että puheena oleva vastuuvakuutus eroaa muista vakuutusmuodoista siten, että myös vakuutusaikana sattuneiden vahinkojen tietoon tulemisen ajankohta vaikuttaisi ratkaisevasti vakuutuksenantajan kannettavana olevaan riskiin tavalla, jota ei voida vastuun määrittelyssä muilla tavoin huomioida.

Vakuutusyhtiön asiassa tältä osin esittämien perusteiden osalta lautakunta katsoo, että koska asiassa on kyse jo sattunutta vahinkoa koskevasta korvausoikeudesta, harkinnassa on kiinnitettävä huomiota nimenomaan vakuutuksenantajan voimassa olevan vakuutuskauden aikana kantamaan riskiin liittyviin seikkoihin. Sen sijaan sille, mikä merkitys näillä seikoilla mahdollisesti olisi tulevaisuudessa ehkä sovittavien uusien vakuutuskausien ja vakuutusmaksujen osalta, ei voida antaa olennaista merkitystä. Vakuutussopimuslain mukaan viimeksi mainittujen seikkojen merkitys vakuutuksen jatkamiselle on ensisijaisesti selvitettävissä vakuutuksenottajan tiedonantovelvollisuuden kautta.

Lautakunnan näkemyksen mukaan vakuutusyhtiön esittämän vastuuvahingon korvattavuuteen liittyvän taloudellisen intressin merkitystä ei yleensä voida pitää vakuutetulle vakuutusyhtiön etua vähäisempänä. Ratkaisevaa merkitystä ei myöskään voida antaa vakuutusyhtiön mainitsemille vakuutusteknisille tai ulkomaisiin vakuutusmarkkinoihin liittyville seikoille ottaen huomioon, että markkinoilla on yleisesti tarjolla myös muiden kuin nyt puheena olevan claims made -periaatteen varaan laadittuja vastuuvakuutuksia. Lisäksi viimeksi mainituissa vakuutuksissakin noudatettavat vahingon ilmoittamiselle varatut määräajat vaihtelevat.

Selostamillaan perusteilla Vakuutuslautakunta katsoo, ettei vakuutusyhtiö ole tässä tapauksessa osoittanut, että sen vakuutusehdoissa asettamassa vahinkoilmoituksen 60 päivän määräajassa olisi kyse nimenomaan vakuutusyhtiön vakuutusaikana kannettavaksi hyväksymän riskin määrittelemisestä. Vakuutusehdolla on siten tosiasiassa puututtu vakuutukseen sovellettavassa pakottavassa laissa vakuutettuna olevan X Oy:n hyväksi määrättyyn korvaushakemuksen tekemistä koskevaan määräaikaan. Se seikka, että vakuutusyhtiö on erillistä lisämaksua vastaan tarjonnut vakuutuksenottajalle mahdollisuutta vakuutuksen päättyessä jatkaa vahinkojen ilmoittamiselle varattua aikaa, ei tee määräaikaa koskevasta vakuutusehtoehtomääräyksestä lain mukaista. Tämän vuoksi määräaikaa koskeva vakuutusehto on vakuutussopimuslain 3 §:n 1 momentin nojalla mitätön siltä osin kuin se poikkeaa vakuutussopimuslain 73 §:n mukaisesta vuoden määräajasta.

Kun X Oy oli saanut tietää sitä vastaan esitetystä korvausvaatimuksesta lokakuussa 2016 ja se oli ilmoittanut asiasta vakuutusyhtiölle 28.8.2017, lautakunta katsoo, ettei vakuutusyhtiöllä ole ollut oikeutta hylätä X Oy:n korvaushakemusta sillä perusteella, että X Oy olisi ilmoittanut sille vahingosta liian myöhään.

Lopputulos

Vakuutuslautakunta suosittaa, että vakuutusyhtiö ottaa X Oy:n sille 28.8.2017 ilmoittaman vastuuvahingon käsiteltäväkseen mahdollisen vakuutuskorvauksen määrittämiseksi.

Ratkaisusuositus syntyi äänin 4-3. Ratkaisusuosituksen antamiseen osallistuivat puheenjohtaja Raulos sekä jäsenet Jaakkola, Paloranta ja Soimakallio. Jäsenten Akselinmäki, Korpelainen ja Sjögren eriävä mielipide on liitteenä.

VAKUUTUSLAUTAKUNTA

Puheenjohtaja Raulos
Sihteeri Isokoski

Erimieltä olevien jäsenten lausunto