Tapahtumatiedot

Vahinkoa kärsinyt A (s. 2001) hyppäsi 28.1.2017 metron alle tarkoituksena riistää henkensä. Tapahtuman seurauksena A vammautui hyvin vakavasti. A:n huoltajat tekivät kaupungille vahinkoilmoituksen 27.1.2018, jossa he hakevat raideliikennevastuulain 12 §:n mukaista korvausta A:lle sattuneesta henkilövahingosta.

A:ta oli ennen vahinkotapahtumaa hoidettu kaupungin nuorisopsykiatrian poliklinikalla ja hänellä oli vuonna 2016 diagnosoitu keskivaikea masennus. A oli myös 25.1.2017 hakeutunut poliklinikalle, mutta lääkäri ei kirjoittanut A:lle lähetettä osastohoitoon itsetuhoisuuden ja vaikean mielenalan johdosta, vaan A:n lääkitystä nostettiin ja hänelle sovittiin kontrolliaika.

Vahinkoasia käsiteltiin kaupungin metroliikenteen toiminnan vastuuvakuutuksen perusteella. Kaupungin vastuuvakuutusyhtiö antoi asiassa korvauspäätöksen, jonka mukaan vahinkotapahtuma ei ole ensinnäkään ollut raideliikennevastuulain 3 §:n 1 momentin mukaisessa syy-yhteydessä sen vaaran kanssa, joka aiheutuu raideliikenteestä tai raideliikenteeseen käytettävistä laitteista. Yhtiön mukaan vahingon ei ole osoitettu johtuneen raideliikennevastuulain 3 §:n 3 momentin mukaisesti raideliikenteeseen käytettävästä viallisesta tai puutteellisessa kunnossa olevasta väylästä, raiteesta tai laitteesta taikka virheestä raideliikenteen ohjauksessa. Lisäksi vakuutusyhtiö katsoo, että kyseessä on ollut raideliikennevastuulain 4 §:n mukainen ylivoimainen tapahtuma, joka vapauttaa raideliikenteen harjoittajan ja radanpitäjän korvausvelvollisuudesta.

Asiakkaan valitus

A:n edunvalvoja on tyytymätön vakuutusyhtiön päätökseen ja on pyytänyt asiassa ratkaisusuositusta Vakuutuslautakunnalta.

Valituksessa ja sen myöhemmissä lisäkirjelmissä todetaan ensinnä, että raideliikennevastuulain mukainen vastuu on niin kutsuttua ankaraa, eli tuottamuksesta riippumatonta vastuuta. Raideliikenteen harjoittaja on siten velvollinen korvaamaan vahingon, joka on aiheutunut raidekulkuneuvon käyttämisestä raideliikenteeseen. Valituksen mukaan vahinkotapahtuma, jossa juna tai metro ajaa henkilön ylitse on välitön riski, joka aiheutuu nimenomaisesti raidekulkuneuvon käyttämisestä raideliikenteeseen. Myös syy-yhteys metron alle jäämisen aiheuttamien vammojen ja raidekulkuneuvon käyttämisen välillä on ilmeinen. Niin ikään valituksessa todetaan, että raideliikennevastuulain 3 §:ssä ei ylipäätään edellytetä toiminnan harjoittajan tuottamusta tai huolimattomuutta. Riittävää on, että vahinkotapahtuma on aiheutunut raidekulkuneuvon käyttämisestä raideliikenteeseen. Valituksessa selvennetään vielä, ettei vakuutusyhtiön päätöksessä esitetyllä tavalla voida rinnastaa junassa tapahtuvaa pahoinpitelyä ja raidekulkuneuvon alle hyppäämistä toisiinsa.

Valituksen mukaan nyt käsillä olevassa tapauksessa ei voida myöskään katsoa olevan kysymyksessä raideliikennevastuulain 4 §:n mukainen ylivoimainen tapahtuma, jolla tarkoitetaan toiminnan harjoittamisesta johtuvaa tavanomaista tai tunnettua riskiä tai vahinkoa, jota ei olisi voitu estää kaikista käytettävissä olevista keinoista huolimatta. Vahinkoa kärsineen toiminta ei kuitenkaan tee teosta ylivoimaista, vaan sitä arvioidaan raideliikennevastuulain erillisessä 7 §:ssä.

Valituksessa myös viitataan erinäisiin keinoihin, joilla tämän kaltaisen vahinkotapahtuman olisi voinut estää, mutta kustannuksiin vedoten näin on päätetty olla toimimatta. Valituksen jälkeen annetussa lisäkirjelmässä viitataan myös Wikipedia-artikkeliin metroasemien suojaseinistä, jotka ovat laajasti käytössä Aasiassa ja muualla Euroopassa. Niin ikään valituksessa selvennetään, ettei nyt käsillä olevassa vahinkotapahtumassa ole kysymys myöskään siitä, että vahinkoseuraamus olisi aiheutunut yksinomaan matkustajan kunnosta tai terveydentilasta. Tältä osin valituksessa viitataan korkeimman oikeuden ratkaisusuositukseen KKO:1981-II-34.

Siltä osin, kun vakuutusyhtiö sivuaa päätöksessään vahingon aiheutumisesta A:n tahallisesta teosta, katsotaan valituksessa sen olevan ristiriidassa sen seikan kanssa, että päätöksessä korostetaan myös vahingon aiheutuneen A:n sairauden johdosta. Tältä osin valituksessa viitataan muun muassa vakuutuslautakunnan ratkaisukäytäntöön (mm. VKL 500/07 ja VKL 68/05) sekä korkeimman oikeuden tapaukseen KKO:1985-II-30. Ratkaisuille oli yhteistä, että koska vakuutetun ei ole voinut olettaa tekotavan perusteella vammautuvansa, on kyseessä ollut korvattava vakuutustapahtuma eikä tahalliseksi katsottu teko. Näin ollen teot oli rinnastettu tapaturmaan, jotka vastaavasti ovat vakuutuksesta korvattavia.

Vakuutusyhtiön vastineen jälkeen annetussa lisäkirjelmässä selvennetään vielä KKO:n ratkaisusta KKO:2003:3 ilmenevää periaatetta, jonka mukaan ankaran vastuun alainen vahinko voi tulla korvattavaksi myös silloin, kun kyse ei ole kulkuneuvon tyypillisestä käytöstä, mutta vaara on ominainen kulkuneuvon liikenteeseen käyttämiselle. Valituksen mukaan ennakkoratkaisu ei menetä merkitystään sen vuoksi, että siinä oli kysymys liikennevahingosta. Niin ikään asiassa ei ole esitetty, miksi ankaran vastuun vastuupiiri olisi raideliikenteen harjoittajan osalta liikennevastuun mukaista vastuuta suppeampi.

Valituksessa todetaan myös, että liikennevahinkolautakunta on käsitellyt ohjeistuksessaan vahinkoa kärsineen oman myötävaikutuksen vaikutusta korvauksiin. Raideliikennevastuulain säännös myötävaikutuksesta on sisällöltään lähes analoginen liikennevastuulain kanssa. Liikennevahinkolautakunnan ohjeita ja normeja voidaan pitää siten soveltuvin osin myös raideliikennevastuulakiin perustuvassa vahingossa mahdollisen myötävaikutuksen osalta arvion perusteena. Normeissa ja ohjeissa - Vahinkoa kärsineen oman myötävaikutuksen vaikutus korvauksiin – on todettu, että ”jos tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella itselleen henkilövahingon aiheuttanut oli tekoa tehdessään ymmärrystä vailla, korvaukset suoritetaan kuitenkin täysimääräisinä.”

Edelliseen viitaten valituksessa todetaan, että A on toiminut teon tehdessään selvästi ymmärrystä vailla. Häntä ovat ohjanneet sisäiset äänet, jotka ovat kehottaneet häntä itsetuhoisiin tekoihin. Tätä tukee se, että hän on yrittänyt hakea apua psyykkisiin ongelmiinsa ja pyytänyt lähetettä osastohoitoon vain muutamaa päivää aiemmin, koska on pelännyt, ettei kykene toimimaan toisin kuin häntä hallinneet sisäiset äänet ovat käskeneet. A on korostanut useaan kertaan, ettei halua kuolla. Koska A ei ole päässyt osastohoitoon, ei hänellä ole ollut ymmärrystä hyvinvoinnistaan. Näin ollen A:n vahinkotapahtumassa on kyse valitettavasta teosta, johon nuori on ajautunut, koska hän ei ole saanut tarvitsemaansa ja pyytämäänsä apua ja hoitoa. Hänen käytöksessään ei vakavasta sairaudesta johtuen voida katsoa olevan moitittavuutta. Kyseessä ei valituksen mukaan ole myöskään sellainen ylivoimainen tapahtuma, jota ei olisi voitu estää kaikista käytössä olevista keinoista huolimatta. Sen sijaan vahinko olisi voitu estää metrolaiturin sulkuporteilla.

Vakuutuslautakunnan hankkiman asiantuntijalausunnon johdosta annetussa valituksen lisäkirjelmässä käydään läpi syyntakeisuusarvioinnin perusteita ja säännöstaustaa. Lisäkirjelmässä todetaan vielä, että asiantuntijalausunnon mukaan masennussairauteen liittyvä ja sen oireena hoidosta huolimatta ilmennyt itsemurhayritys on aiheuttanut vakavan vammautumisen. Näin ollen valituksessa todetaan, että myötävaikutusvähennystä ei siten tule tehdä, koska kyse ei ole tahallisesta tai törkeällä tuottamuksella aiheutetusta vahingosta. Alkoholin osalta lisäkirjelmässä todetaan vielä, että vaikka A oli vahinkotapahtuman sattuessa alkoholin vaikutuksen alaisena, ei alkoholin vaikutus vahinkoseuraamuksen syntyyn ole ollut muihin edellä esiintuotuihin tekijöihin verrattuna merkittävä.

Edellä selostetuin perustein valituksessa katsotaan kysymyksessä olleen raideliikennevastuulain mukaiseen ankaraan vastuuseen perustuvasta vahingosta, joka näin ollen on myös vastuuvakuutuksesta korvattava vahinko.

Vakuutusyhtiön vastine

Vastineessaan vakuutusyhtiö toistaa asian tapahtumatiedot sekä käsittelyn kulun vakuutusyhtiössä. Lisäksi yhtiö viittaa tapauksessa sovellettaviin vakuutusehtoihin sekä asiassa annettuihin korvauspäätöksiin ja toistaa niissä lausutun.

Vastineessaan yhtiö katsoo edelleen, ettei kysymys ole raideliikennevastuulain perusteella korvattavasta vahinkotapahtumasta, eikä korvausta voida näin ollen maksaa myöskään kaupungin vastuuvakuutuksesta. Näkemyksensä tueksi yhtiö viittaa raideliikennevastuulain 3 §:ään ja sen esitöihin HE 234/1997, joissa todetaan, että vahingon liittymistä raidekulkuneuvon käyttämiseen raideliikenteeseen voidaan arvioida sen perusteella, onko aiheutuneella vahingolta yhteyttä sen vaaran kanssa, joka aiheutuu raideliikenteestä tai raideliikenteeseen käytettävistä laitteista. Raideliikenteestä aiheutuvalla vaaralla voidaan metroliikenteen ollessa kyseessä katsoa tarkoitetun esimerkiksi vahingonvaaraa, joka matkustajille aiheutuu junasta poistuttaessa tai sinne noustessa. Tähän liittyen yhtiö katsoo myös, ettei valituksessa esiintuotu ennakkoratkaisu KKO:2003:3 sovellu nyt käsillä olevaan tapaukseen, koska siinä on ollut kyse liikenteessä aiheutuneesta vahingosta.

Vastineessa todetaan, että nyt käsillä olevassa tapauksessa A teki päätöksen juosta ja hypätä metron alle ilman, että hänellä olisi ollut edes tarkoituksena nousta sen kyytiin. Tällä perusteella yhtiö katsoo, ettei vahingolla voida katsoa olevan yhteyttä raideliikenteestä aiheutuvan vaaran kanssa eikä vahingolta siten ole raideliikennevastuulain 3 §:n 1 momentin edellyttämää syy-yhteyttä raidekulkuneuvon käyttämiseen raideliikenteeseen. Tätä käsitystä tukee yhtiön mukaan se, että hallituksen esityksen mukaan vaadittava syy-yhteys puuttuu esimerkiksi silloin, kun vahinko on aiheutunut yksinomaan matkustajan kunnosta tai terveydentilasta. Yhtiö katsookin, että nyt on käsillä sellainen tilanne, jossa vahinko on aiheutunut yksinomaan A:n terveydentilasta, eikä vahingolla muutoinkaan ole raideliikennevastuulain 3§:n 1 momentin edellyttämää syy-yhteyttä raidekulkuneuvon käyttämiseen raideliikenteessä. Yhtiö katsoo myös, ettei käsillä olevassa tapauksessa väylän, raiteen tai laitteen ei ole osoitettu olleen viallinen tai puutteellisessa kunnossa eikä myöskään raideliikenteen ohjauksessa voida osoittaa tapahtuneen virhettä. Näin ollen vakuutuksenottajalle ei voi syntyä korvausvastuuta myöskään raideliikennevastuulain 3 §:n 3 momentin perusteella.

Vakuutusyhtiö katsoo myös edelleen, että tapauksessa on kysymys myös raideliikennevastuulain 4 §:n mukaisesta raideliikenteeseen liittymättömästä ylivoimaisesta tapahtumasta. Yhtiö viittaa sille esitettyyn selvitykseen, jonka mukaan vahinko on sattunut, kun A on hypännyt laiturille juuri, kun juna on ollut saapumassa laiturialueelle. Yhtiön saamien tietojen mukaan juna on myös kulkenut sallittujen nopeusrajoitusten mukaan, eli nopeus on ollut asemalla saavuttaessa noin 60 kilometriä tunnissa. Metrojunan kuljettajalla ei myöskään ole mahdollisuutta havaita yksittäisen henkilön toimia laiturialueella. Vakuutusyhtiön mukaan henkilön tarkoituksellinen hyppääminen metroraiteille on hyvin hankalasti täysin estettävissä ja edellyttäisi esimerkiksi täysin aukottomasti rakennettuja suojaseiniä, mikä saattaa olla jopa kohtuutonta toteuttaa. Näin ollen yhtiö katsoo, ettei vahingon seuraus olisi ollut estettävissä kohtuullisin toimenpitein asiaa kokonaisuutena tarkastellen. Selvyyden vuoksi yhtiö toteaa vielä, että esitetyn selvityksen perusteella aseman laiturialueella ei ole ollut osoitettavissa mitään turvallisuuspuutteita.

Yhtiön mukaan siitä, että jonkin vahingon seuraus olisi jollain keinolla ollut teoriassa estettävissä, ei voida suoraan vetää sitä johtopäätöstä, että kyseessä ei olisi lain tarkoittama ylivoi­mainen tapahtuma. Yhtiön mukaan olennaista on kuitenkin se, että olisiko vahingon seuraus ollut estettävissä kohtuullisin toimenpitein. Huomioitavaksi tulee muun muassa metroliikenteen sujuvuuden ja sitä kautta koko pääkaupunkiliikenteen sujuvuuden näkökulmat. Kohtuutta arvioitaessa ei voida myöskään an­taa merkityksellistä painoarvoa sille, että muualla maailmassa on päätetty järjestää laiturialueen turvallisuus eri tavalla kuin Suomessa. Metron laiturialueen turvallisuudesta on Suomessa huolehdittu muun muassa ohjeistamalla laiturialueen lattiaan maalatulla viivalla se, miten kaukana raiteista junaa tulee odottaa. Vakuutusyhtiö katsoo myös, että edellä mainitun kaltaiset täysin aukottomat raken­nelmat ovat keinona pitää matkustajat pois raidealueelta jo niin mittavia, ettei niitä voida pitää raideliikennevastuulain hallituksen esityksessä tarkoitettuna kohtuullisina toimenpiteinä.

Kaiken kaikkiaan yhtiö katsoo, että käytettävissä olevan selvityksen mukaan vahinko on aiheutunut puhtaasti siitä syystä, että mielenterveysongelmista kärsinyt ja vaille riittävää hoitoa jäänyt A päätti hypätä metrojunan alle. Kyseessä voidaan siten katsoa olevan vahinko, joka on aiheutunut yksinomaan A:n terveydentilasta, jolloin vahingolla ei myöskään tällä perusteella ole raideliikennevastuulain 3 §:n 1 momentin edellyttämää syy-yhteyttä raidekulkuneuvon käyttämiseen raideliikenteeseen.

Lisävastineessaan vakuutusyhtiö toteaa vielä, että mikäli FINE vastoin yhtiön käsitystä katsoisi, että kyseessä olisi raideliikennevastuulain mukaan korvattava vahinko, ei korvausta kuitenkaan tulisi maksettavaksi raideliikennevastuulain 7 §:n perusteella. Yhtiö katsoo, että A on tahallisesti myötävaikuttanut itselleen aiheutuneen henkilövahingon syntymiseen eikä vahingon syntymiseen ole ollut vaikuttamassa muita olosuhteita. Lisäksi vakuutusyhtiö katsoo, että käytettävissä olevan lääketieteellisen selvityksen mukaan asiaa tulisi lähinnä arvioida hoitovirheen näkökulmasta siltä osin, kun voidaan katsoa, että A:n henkilövahinkoon on vaikuttanut hoitavan lääkärin päätös olla ottamatta A:ta osastohoitoon. Niin ikään yhtiö katsoo, että Vakuutuslautakunnan asiantuntijalääkäri on arvioinut A:n syyntakeettomuuden samoin yhtiön kannan kanssa, kun siinä todetaan, että A:ta ei ole missään vaiheessa ennen vahingon sattumista katsottu kyvyttömäksi hallitsemaan tekojaan.

Edellä selostamillaan perusteilla vakuutusyhtiö katsoo edelleen, ettei tapauksessa ole kaupungin vastuuvakuutuksen perusteella korvattavasta vahinkotapahtumasta.

Vakuutuksenottajan kuuleminen

Vakuutuksenottajana oleva liikennelaitos on antanut lautakunnalle perusteellisen lausuman, jossa se toteaa ensinnäkin, että raideliikennevastuulakia ei voida tulkita tyhjiössä eikä lain yksittäisiä säännöksiä ei voi eristää mainitussa laissa toisistaan. Vakuutuksenottaja yhtyy myös vakuutusyhtiön asiassa antamiin vastineisiin ja viittaa niihin myös omassa lausumassaan.

Vakuutuksenottajan mukaan asiassa tulee arvioida, mikä on raideliikennevastuulain 3§:ään sisältyvän käsitteen ”raidekulkuneuvon raideliikenteeseen käyttämisestä” sisältö. Vakuutuksenottaja tulkitsee mainitun käsitteen raidekulkuvälineen raideliikenteeseen käyttämisen pitävän sisällään varsinaisen metrojunassa matkustamisen, metrojunasta poistumisen, joka taas pitää sisällään myös poistumisen yhteydessä tapahtuvan varsinaisen asemalaiturille astumisen, sekä samoin myös varsinaisen asemalaiturilla metrojunan kyytiin nousemisen. Vakuutuksenottaja katsoo, ettei pelkkä raidekulkuneuvon liikenteeseen käyttäminen perusta aina ankaraa vastuuta vahinkotilanteissa tai että lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut edes tällainen perustaa.

Vakuutuksenottajan näkemyksen mukaan raideliikenteenharjoittajaan kohdistuva ankara vastuu käsittääkin raideliikenteenharjoittajan oman tahallisuuden ja tuottamuksen lisäksi vastuun aiheutuneesta vahingosta myös silloin, kun se aiheutunut ilman huolimattomuutta tai muutakaan varsinaista syytä ja jopa silloin, kun vahinko on aiheutunut vahinkoa kärsineen omasta huolimattomuudesta. Mutta ankara vastuu ei tule kyseeseen. kun raidekulkuneuvon raideliikenteeseen käyttämisestä ja aiheutuneen vahingon välillä vallitsee yhteys, jonka syynä on vahinkoa kärsineen oma tahallisuus ja tahallinen toiminta.

Edellä todetun lisäksi vakuutuksenottaja toteaa lisäksi, että tahallisen metrojunan alle jäännin tai alle jäännin yrityksen täyttävän raideliikennevastuulain 4 §:ssä tarkoitetun ylivoimaisen tapahtuman. Tilanne, jossa henkilö juoksee tai hyppää raiteille liikkuvan metrojunan eteen, ei ole sellainen tapahtuma, johon voitaisiin etukäteen varautua tai minkäänlaisella toiminnalla estää ennalta tai varsinkaan tapahtumahetkellä. Henkilön tahallinen raiteilla liikkumisen kiellon rikkominen ja edelleen, että henkilö ajoittaa tarkoituksella raiteille menon liikkuvan metrojunan saapuessa kohti, on vakuutuksenottajan näkemyksen mukaan sellainen raideliikennevastuulain 4 §:ssä tarkoitettu ylivoimainen tapahtuma, joka poistaa raideliikenteen harjoittajan vastuun aiheutuneesta vahingosta.

Vakuutuskenottaja viittaa lisäksi raideliikennevastuulain 7 §:ään, jossa säädetään, että mikäli raideliikennevahinkoa kärsinyt on tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta myötävaikuttanut itselleen aiheutuneen henkilövahingon syntymiseen, suoritetaan siitä korvausta ainoastaan siltä osin, kuin muut olosuhteet ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen. Myös raideliikennevastuulakia valmisteltaessa lakivaliokunta todennut, että raideliikennevastuulain 7 §:n perustelujen lähtökohtana on näkemys. että luvaton liikkuminen rautatiealueella osoittaa käytännössä törkeää huolimattomuutta, joten itsemurhatilanteissa myötävaikutussäännöstö tulee yleensä sovellettavaksi.

Lisälausumassaan vakuutuksenottaja toteaa vielä, että Raideliikennevastuulain 3 §:ssa säänneltyä ankaraa vastuuta on arvioitava yhdessä laissa olevien muiden säännösten kanssa sovellettaessa lakia konkreettiseen yksittäistapaukseen. Tällä vakuutuksenottaja tarkoittaa sitä, että ankara vastuu on pääsääntö ja lähtökohta, mutta koska laissa olevissa muissa säännöksissä on mainittua vastuuta lievennetty, on myös nämä säännökset otettava huomioon arvioitaessa raideliikenteen harjoittajan vastuuta.

Vakuutuksenottaja katsookin, että tahallisessa allejääntitapauksessa sekä raideliikennevastuulain 4 §:n ylivoimaista estettä ja 7 §:n mukaista myötävaikutusta tulkintaan siten, että tahallinen allejäänti täyttää ensinnäkin 4 §:n mukaisen ylivoimaisen esteen määritelmän ja että käsillä on myös korvausvelvollisuuden rajoittamista koskevan 7 §:n mukainen vahinkoa kärsineen tahallinen myötävaikutus.

Lopuksi vakuutuksenottaja esittää myös kantansa siitä, että laiturinoviratkaisuja kyseisellä metroasemalla on pidettävä täysin asianmukaisina, etenkin kun on kysymys yhdestä matkustajamääriltään pienimmistä asemista.

Lääketieteelliset selvitykset

Vakuutuslautakunnalla on käytössään lääketieteellisenä selvityksenä B lausunto 11.8.2017 sekä sairauskertomusmerkintöjä ajalta 14.3.2016 – 9.2.2018. Lisäksi lautakunnalla on käytössään A:ta hoitaneen psykoterapeutin lausunto 20.3.2019 sekä vakuutusyhtiön asiassa pyytämä asiantuntijalausunto 18.9.2019.

Sairauskertomusmerkinnän 14.3.2016 mukaan A kuvataan ajoittain ahdistuneeksi ja alakuloiseksi. A:n kerrotaan vahingoittavan itseään rumpupalikoilla, kun hän tuntee olonsa alakuloiseksi. A kokee itsensä huonoksi. 6. ja 7. luokan välisenä aika A on yrittänyt lääkkeillä itsemurhaa. Käynnillä keskusteltiin masennuslääkityksen aloittamisesta. A:lla on diagnoosiksi todettu keskivaikea masennustila ilman somaattista oireyhtymää sekä pitkäaikainen masennus.

Sairauskertomusmerkinnässä 13.6.2016 todetaan, että A on edellisestä illasta lähtien suunnitellut tekevänsä itsemurhan hyppäämällä metron alle jossain Kontula – Mellunmäki välillä. Hän on tehnyt itselleen myös jäähyväisnettisivuston. A ei näe tulevaisuudessa enää mitään odotettavaa ja kertoo lähinnä sinnittelevänsä vanhempiensa tähden. A tuntee epäonnistumista ja syyllisyyttä. Kertomuksen mukaan A on myös viimeaikoina polttanut itseään tupakalla. Hoitosuunnitelmana A:lle suositellaan osastohoitoa akuutin itsemurhavaaran vuoksi.

16.6.2016 merkinnän mukaan A kotiutui osastohoitojaksolta hyvävointisena eikä itsetuhoisuuden ajatuksia sillä hetkellä ollut. Hoitojakson jälkeen A:n lääkitystä nostettiin.

23.1.2017 käynnin yhteydessä kerrotaan, että A:n vointi on huonontunut. Hän on ollut ahdistunut ja pelännyt, että tekee itselleen jotain. A on itse pelännyt vointinsa romahtavan.

Vastaanottokäynnin 25.1.2017 yhteydessä on ilmennyt, että A:n itsetuhoajatukset olivat voimistuneet. Hänellä oli ollut sisäinen ääni, mikä oli käskenyt vahingoittamaan itseään. Hoitokertomuksen mukaan A oli jälleen viillellyt itseään sekä hän oli yrittänyt kuristaa itseään vessan käsipyyherullaan. Itsetuhoinen ääni oli jatkunut. Käynnin yhteydessä oli päädytty nostamaan A:n lääkeannoksia.

20.3.2019 päivätyssä psykologin lausunnossa todetaan, että tapaamisessa 27.1.2017 ei tullut esiin, että A olisi halunnut kuolla, vaan hän halusi eroon kivuliaista ja sietämättömistä tunteista. A kuitenkin pelkäsi, että hän vahingoittaa itseään. A oli hyvin hoitomyönteinen ja hänellä oli tulevaisuudensuunnitelmia. Taiteellisesti lahjakkaana hän oli hakeutumassa kuvataidelukioon. Lausunnossa psykologi arvio, että vahinkotapahtuman hetkellä A on ollut psyykkisesti syyntakeeton, eikä hänellä ole ollut riittävästi ymmärrystä ja arvostelukykyä tekonsa seurauksista. Lausunnon mukaan syyntakeettomuuteen on vaikuttanut myös A:n nauttima alkoholi.

Vahinkotapahtuman jälkeen annetussa B-lausunnossa 11.8.2017 todetaan että tutkittava A on 16-vuotias nainen, jolla on sairauskertomustietojen perusteella pitkäaikainen masennus. A on 28.1.2017 hypännyt metron alle saaden monivamman. A:lla todettiin vahinkotapahtuman seurauksena laaja diffuusi aivovaurio sekä muina vammoina monilukuiset murtumat kallon ja kasvojen alueella, C6-nikaman takakaaren murtuma, oikealla kylkiluunmurtumat, hemopneumothorax (eli veri-ilmarinta), keuhkokontuusioita, laseraatio oikeassa keuhkossa, vasemman reisiluun varren murtuma, sacrumissa (ristiluu) ja acetabulumissa (lonkkamalja) oikealla murtumat, maksalaseraatio, munuaiskontuusio oikealla ja retrobulbaarihematooma (silmäkuopanverihyytymä) oikealla.

Samassa lausunnossa viitataan myös yliopistollisen sairaalan hoitokertomukseen, jonka mukaan A:n neurologinen toipuminen on jäänyt kokonaisuutena huonoksi. Hoitojakson aikana A:n tilanne on kuitenkin kohentunut niin, että hän on jaksanut istua useita tunteja G-tuolissa. A ei ota kuitenkaan katsekontaktia eikä noudata kehotuksia. Ajoittain A:n alaraajoissa on nähty pientä spontaaniliikettä satunnaisesti. Välillä A maiskuttelee suuta ja tuottaa äännähdyksiä, mutta puhetta A ei ole tuottanut. A on täysin autettava vuodepotilas.

Vakuutusyhtiön hankkiman asiantuntijalausunnon 18.9.2019 mukaan käytettävissä olevasta aineistosta ilmenee, että alkuvuoden 2017 aikana A:n itsemurha-ajatukset voimistuivat ja hän alkoi suunnitella itsemurhaa, jolloin hän tuli lääkärin vastaanotolle. Tällöin kävi ilmi, että hänellä oli äänihallusinaatioita, jotka kehottivat itsemurhaan. Tällöin päätettiin jatkaa hoitoa polikliinisesti.

Yhteenvetona asiantuntijalausunnossa todetaan, että A:n depressio, mikä oli aluksi keskivaikea, oli voimistunut psykoottiseksi, johon liittyen hänellä oli myös itsemurhaan kehottavia äänihallusinaatioita. Vakuutusyhtiön hankkiman asiantuntijalausunnon mukaan on hyvin todennäköistä, että 28.1.2017 A hyppäsi metron alle äänihallusinaatioiden kehottamina. Tähän liittyen A:n todellisuudentajunsa on ollut vahvasti häiriintynyt ja hän on ollut tapahtumahetkellä syyntakeeton.

Asiantuntijalausunto

Vakuutuslautakunta on pyytänyt asiassa asiantuntijalausuntoa lääketieteen tohtori, dosentti ja psykiatrian erikoislääkäri Tanja Laukkalalta, jolla on myös sotilaslääketieteen, vakuutuslääketieteen ja kuntoutuksen erityispätevyys.

Lausunnossaan Laukkala viittaa käytettävissä olevaan aineistoon, jossa kuvataan monella tavoin lahjakas masennusta sekä pitkäaikaisena että vakavana masennustilana (WHO ICD-10 tautiluokituksen koodit F34.1 ja F32.1), sairastanut nuori A. A:n masennustilan vaikeusaste on vaihdellut, mutta siihen on sairauden oireena vuosia liittynyt eriasteisia itsetuhopyrkimyksiä. Masennuksen kansallisen käypä hoito -suosituksen mukaan kyseessä on taustaltaan monitekijäinen sairaus, jota voi edeltää laukaisevat kielteiset elämäntapahtumat, sairauskertomuksissa laukaisevana tekijänä kuvataan varhaisnuorten keskeisiä ristiriitoja. Itsetuhopyrkimykset on kuvattu terveydenhuollon asiakirjoissa aiempana itsemurhayrityksenä, joka oli tapahtunut lääkkeitä ottamalla. Tämän jälkeen A:lla on myös ollut keskeytynyt itsemurhayritys, toistuvaa viiltelyä, itsensä lyömistä, itsensä polttamista sekä toistuvia kuolemanajatuksia sekä syömisen kontrollointia.

Lausunnon mukaan A:n masennuksen hoito on toteutettu nuorisopsykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ja hoitoa on toistuvasti tehostettu oireilun vaikeutuessa. Elokuussa 2016 sairauskertomuksessa mainitaan A:ta ahdistavana tekijänä ikätoverin itsemurha. Psykiatrisen erikoissairaanhoidon hoidossa oli siis käytetty psykoterapiaa ja masennuslääkehoitoa. A:lle oli myös tehty ohjaus pitkään kuntouttavaan psykoterapiaan, joka oli ehtinyt jo käynnistyä. Missään vaiheessa masennuksen hoitoa hoitojakson aikana ei ole toteutettu tahdosta riippumattomasti.

Lausunnossaan Laukkala toteaa, että itsetuhoinen käyttäytyminen on oire, joka yleensä liittyy psyykkiseen sairauteen. Itsetuhokäyttäytymisen prosessissa ryhmätasolla voidaan tunnistaa suojaavia tekijöitä kuten läheisten tuki, sekä riskitekijöitä kuten masennussairaus ja aiempi itsemurhayritys. Uuden yrityksen laukaiseva tekijä voi olla melko pieneltäkin vaikuttava asia. Masennuksen tai muun psykiatrisen sairauden hyvä hoito on siis keskeinen terveydenhuollon toimenpide itsetuhokäytöksen uusiutumisen ehkäisemisessä.

A:n vahinkoa ennen vallinneen psyykkisen terveydentilan osalta Laukkala toteaa, että viimeisimmän erikoissairaanhoidon käynnin yhteydessä 25.1.2017 A:lla on kuvattu vaikeutunut masennuksen oirekuva ja käyntiä ennen keskeytynyt itsemurhayritys. Käyntiaika oli tarjottu nopeasti oireiden vaikeutumisen vuoksi. Käynnillä oli arvioitu että välitöntä kuolemanvaaraa ei ole, koska A ei sillä hetkellä halunnut kuolla. Käynnin yhteydessä A:n lääkehoitoa tehostettiin sekä tuotiin esiin tarvittaessa päivystykseen hakeutumismahdollisuus ja varattiin kontrolliaika viikon päähän. Käyntidiagnoosina oli tällöin ICD-10 F32.1 keskivaikea masennustila, eli siis vakavan masennuksen ajankohtaisesti keskivaikea jakso. Käyntiteksti tai tapaturman jälkeinen teksti ei käsittele osastohoitotoivetta joka psykoterapeutin lausunnossa ja lausuntopyynnössä mainitaan. Sen sijaan sairauskertomustekstissä myöhemmin tapaturman jälkeen omaisen tiedonantona on kuvattu, että käynnin jälkeen A kävi koulua ja että koulussa loppuviikko oli mennyt hyvin. A kävi psykoterapiakäynnillä 27.1.2017.

Vielä lauantaiaamuna A:n vointi oli ollut omaisten mukaan hyvä, mutta illalla kaupungilla A oli käyttänyt alkoholia. Sittemmin A oli myöhästynyt kotiintuloajasta, josta hän oli myös viestitellyt omaisten kanssa, ja kotimatkalla tapahtui asiakirjoissa kuvattu itsemurhayritys. A:ta ei kuitenkaan 27.1.2017 käynnillä arvioitu psykoottistasoisesta masennuksesta kärsiväksi. A:n masennuksen keskeinen oire on ollut itsetuhoisuus ja viimeisen erikoissairaanhoitokäynnin yhteydessä A:n hoitoa tehostettiin sen mukaisesti. Masennuksen ohella alkoholinkäyttö on voinut myötävaikuttaa A:n itsetuhoajatusten aktivoitumiseen ja kykyyn säädellä käyttäytymistä.

Sen suhteen, onko A ollut kykenevä hallitsemaan tekojaan juuri ennen vahinkotapahtumaa, Laukkala on todennut, että A on sairastanut masennusta ja on näin ollut psyykkisesti sairas. A:n masennussairaus oli oirekuvaltaan vaihdellen kestänyt vuosia. Muissa asiakirjoissa A:n toiminta kuvataan suunnitelmallisena ja johdonmukaisena itsemurhayrityksenä. A on juossut ja hypännyt metrojunan alle. Terveydenhuollon näkökulmasta, jos itsemurhayritys on mahdollista keskeyttää, se tehdään ja sen jälkeen arvioidaan fyysinen hoidontarve ja heti voinnin salliessa potilaan psyykkinen terveydentila ja hoidontarve. A:ta on koko masennussairauden keston ajan hoidettu vapaaehtoisella pohjalla. Missään vaiheessa masennussairauden aikana A:ta ei ole katsottu kyvyttömäksi hallitsemaan tekojaan sillä tavoin, että hoito olisi toteutettu tahdosta riippumattomalla pohjalla.

Lopuksi Laukkala toteaa vielä, että sairauskertomuksen mukaan A oli jo kuukausia aiemmin yhtenä vaihtoehtona suunnitellut itsensä vahingoittamista tällä tavoin. Laukkalan näkemyksen mukaan masennussairauteen liittyvä ja sen oireena hoidosta huolimatta ilmennyt itsemurhayritys on aiheuttanut vakavan vammautumisen, jota lausuntopyyntö koskee.

Ratkaisusuositus

Kysymyksenasettelu

Käsillä olevassa tapauksessa on kysymys siitä, onko A:lle metroraiteelle hyppäämisestä aiheutunut henkilövahinko korvattava raideliikennevastuulain perusteella.

Sovellettavat lainkohdat ja vakuutusehdot

Raideliikennevastuulain 3 §:n (Korvausvelvollisuus) mukaan raideliikenteen harjoittaja on velvollinen korvaamaan vahingon, joka on aiheutunut raidekulkuneuvon käyttämisestä raideliikenteeseen.

Jos raidekulkuneuvon omistaja on luovuttanut toiselle oikeuden käyttää raidekulkuneuvoa, omistaja, haltija ja se, joka on käyttänyt raidekulkuneuvoa raideliikenteeseen, vastaavat yhteisvastuullisesti 1 momentissa tarkoitetusta vahingosta.

Radanpitäjä on velvollinen korvaamaan vahingon, joka on aiheutunut raideliikenteeseen käytettävästä viallisesta tai puutteellisessa kunnossa olevasta väylästä, raiteesta tai laitteesta taikka virheestä raideliikenteen ohjauksessa.

Raideliikennevastuulain 4 §:n (Ylivoimainen este) mukaan raideliikenteen harjoittaja ja radanpitäjä eivät vastaa vahingosta, joka on aiheutunut raideliikenteeseen liittymättömästä ylivoimaisesta tapahtumasta.

Raideliikennevastuulain 7 §:n (Myötävaikutus henkilövahinkoon) mukaan, jos raideliikennevahinkoa kärsinyt on tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta myötävaikuttanut itselleen aiheutuneen henkilövahingon syntymiseen, suoritetaan siitä korvausta ainoastaan siltä osin kuin muut olosuhteet ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen.

Tapaukseen sovellettavien vakuutusehtojen kohdan 3 mukaan Vakuutuksesta korvataan vakuutetussa toiminnassa vakuutuksen voimassaoloalueella toiselle aiheutettu henkilö- ja esinevahinko,
-    joka todetaan vakuutuskauden aikana ja
-    josta vakuutuksenottaja on voimassa olevan oikeuden mukaan korvaus-vastuussa.
-    Vakuutuksesta korvataan myös henkilötietolain mukainen taloudellinen vahinko, jonka on aiheuttanut vakuutetussa toiminnassa vakuutuksen voimassaoloaikana todettu henkilötiedon lainvastainen käsittely.

Asian arviointi

Korvausvastuun syntyminen

Vakuutuslautakunta toteaa, että raideliikennevastuulaissa on säädetty ankara vastuu raideliikenteen harjoittajalle vahingosta, joka on aiheutunut raidekulkuneuvon käyttämisestä raideliikenteeseen. Vaikka ankara vastuu ei edellytä vahingonaiheuttajalta tuottamusta tai laiminlyöntiä, edellytetään silti, että aiheutunut vahinkoseuraamus on syy-yhteydessä ankaran vastuun alaiseen toimintaan. Myös ylivoimainen tapahtuma vapauttaa raideliikenteen harjoittajan vastuusta. Jos vahinkoa kärsinyt on tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella myötävaikuttanut itselleen aiheutuneen vahingon syntymiseen, suoritetaan korvausta vain siltä osin kuin muut olosuhteet ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen.

Vakuutuslautakunnalla käytettävissä olevien asiakirjatietojen mukaan A oli 28.1.2017 hypännyt laiturille saapuvan metron alle tarkoituksena riistää itseltään henki, minkä seurauksena A:lle oli aiheutunut vakava henkilövahinko. A:lla oli ennen vahinkotapahtumaa diagnosoitu keskivaikea masennus ja hänellä oli myös muutamaa päivää ennen vahinkoa ollut itsetuhoisia ajatuksia. Vakuutusyhtiö on kieltäytynyt maksamasta korvauksia vedoten siihen, että vahinkotapahtuma ei ole raideliikennevastuulain 3 §:n 1 momentin mukaisessa syy-yhteydessä sen vaaran kanssa, joka aiheutuu raideliikenteestä. Lisäksi yhtiö on katsonut, että kysymyksessä olisi joka tapauksessa raideliikennevastuulain 4 §:n mukainen raideliikenteeseen liittymätön ylivoimainen tapahtuma, josta raideliikenteen harjoittaja ei vastaa.

Asiassa on harkittavana ensivaiheessa se, ovatko A:n henkilövahingot raideliikennevastuulain 3 §:n tarkoittamalla tavalla seurausta raideliikennekulkuneuvon käyttämisestä raideliikenteeseen sekä se, onko A:n hyppäämistä raiteille pidettävä raideliikennevastuulain 4 §:n tarkoittamana ylivoimaisena, raideliikenteeseen liittymättömänä vahinkona.

Raideliikennevastuulain 3 § 1 momentin mukainen vastuu voi tulla kysymykseen vain, jos vahinko on syy-yhteydessä raidekulkuneuvon käyttämiseen raideliikenteeseen. Raideliikennevastuulakia koskevassa hallituksen esityksessä HE 234/1997 (s. 21), jonka mukaan vahingon liittymistä raidekulkuneuvon käyttämiseen raideliikenteeseen voidaan arvioida sen perusteella, onko aiheutuneella vahingolla yhteyttä sen vaaran kanssa, joka aiheutuu raideliikenteestä tai raideliikenteeseen käytettävistä laitteista. Esityksen mukaan vaadittava syy-yhteys raideliikenteen ja vahingon väliltä puuttuu esimerkiksi silloin, kun matkustaja matkan aikana pahoinpitelee toista matkustajaa tai jos raidekulkuneuvossa on tapahtunut vahinko, joka on johtunut yksinomaan matkustajan kunnosta tai terveydentilasta.

Vakuutuslautakunta toteaa, että nyt käsillä olevassa tapauksessa on riidatonta, että A:n henkilövahinko on aiheutunut metrojunan osumisesta häneen raiteille hyppäämisen seurauksena. Vahinkomekanismia ei voida rinnastaa tilanteeseen, jossa matkustaja esimerkiksi saa liikennevälineessä sairauskohtauksen tai joutuu toisen henkilön pahoinpitelemäksi. Kuvatun kaltaisen tapahtumaketjun ja siitä aiheutuneen vahingon ei voida myöskään katsoa olevan niin poikkeuksellinen, etteikö sillä voitaisi katsoa olevan yhteyttä sen vaaran kanssa, joka aiheutuu raideliikenteestä. Näin ollen Vakuutuslautakunta katsoo A:lle aiheutuneen henkilövahingon olevan syy-yhteydessä raidekulkuneuvon käyttämiseen raideliikenteessä.

Vakuutuksenantaja on vedonnut vastuunsa rajoittamiseksi siihen, että kysymyksessä on ollut raideliikennevastuulain 4 §:n mukainen raideliikenteeseen liittymätön ylivoimainen tapahtumasta. Hallituksen esityksessä HE 234/1997 (s. 23) todetaan, että tapahtuman ylivoimaisuutta on arvioitava muun muassa sen mukaan, minkälaiset mahdollisuudet korvausvelvollisella oli varautua vahinkoon ja kaikin kohtuudella vaadittavin toimenpitein estää vahingon seurauksia. Lisäksi esitöissä on annettu esimerkkinä lain säännöksen tarkoittamasta tapahtumasta muun muassa poikkeuksellinen luonnonilmiö, kuten esimerkiksi meteoriitin iskeytyminen raidekulkuneuvoon, tai odottamaton ulkopuolisen henkilön teko, jota ei ole mahdollista ennalta torjua kohtuudella vaadittavin toimenpitein, kuten esimerkiksi terroriteko joissakin tapauksissa. Ottaen huomioon nyt käsillä olevan tapauksen tapahtumakulun luonne, ei sitä lautakunnan näkemyksen mukaan voida rinnastaa hallituksen esityksessä esitettyjen esimerkkien kanssa. Lisäksi on huomattava, että ylivoimaista tapahtumaa määriteltäessä on lain esitöiden mukaan käytetty pohjana niin sanottua CIV-sääntöjen 26 artiklan 2 kohdan a ja c alakohtia. Lautakunta kiinnittää huomiota, että vastuuvapaudesta matkustajan syystä aiheutuneissa onnettomuuksissa määrätään mainitun kohdan b alakohdassa, joka ei siis ole toiminut esikuvana 4 §:ssä tarkoitetusta ylivoimaisesta tapahtumasta säädettäessä. 

Vakuutuslautakunta toteaa, että vahinkoa kärsineen myötävaikutuksesta vahingon aiheutumiseen säädetään nimenomaisesti raideliikennevastuulain 7 §:ssä. Raideliikennevastuulain eduskuntakäsittelyn yhteydessä lakivaliokunta (Lakivaliokunnan mietintö 23/1998 vp. raideliikennevastuulain ja liikennevakuutuslain muuttamisesta) mainitsi nimenomaisesti 7 §:n soveltamisen yhteydessä itsemurhatilanteet sellaisena esimerkkinä, jossa myötävaikutussäännöstö tulee yleensä sovellettavaksi. Lainvalmistelumateriaalien perusteella itsemurhatapaukset tulevat lähtökohtaisesti arvioitavaksi raideliikennevastuulain 7 §:n perusteella ilman, että lain 4 § poistaisi raideliikenteen harjoittajan vastuuta.

Edellä todetuin perustein Vakuutuslautakunta katsoo, ettei A:n metroraiteelle hyppäämistä voida pitää myöskään raideliikennevastuulain 4 §:n tarkoittamana ylivoimaisena, raideliikenteeseen liittymättömänä tapahtumana.

Vahinkoa kärsineen oma myötävaikutus vahingon syntymiseen

Kun edellä todetuin perustein lautakunta on katsonut, että raideliikenteen harjoittaja on korvausvastuussa A:lle aiheutuneesta henkilövahingosta, on tapauksessa selvitettävä, onko A:lle tulevaa korvausta alennettava tai evättävä se kokonaan A:n oman myötävaikutuksen perusteella siten kuin raideliikennevastuulain 7 §:ssä säädetään.

Raideliikennevastuulain nojalla korvattavissa henkilövahingoissa korvausta voidaan alentaa tai se evätä vahinkoa kärsineen oman myötävaikutuksen perusteella. Lain 7 §:ssä säädetään vahinkoa kärsineen oman myötävaikutuksen vaikutuksesta henkilövahingon korvaamiseen. Jos joku on aiheuttanut itselleen henkilöön kohdistuneen raideliikennevahingon tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta, korvausta suoritetaan 1 momentin mukaan ainoastaan siltä osin, kuin muut olosuhteet ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen (HE 1997/234) mukaan tyypillinen esimerkki säännöksessä tarkoitetusta törkeästä huolimattomuudesta on poistuminen liikkuvasta junasta tai astuminen liikkuvaan junaan. Säännöstä koskevassa lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 23/1998 vp.) on lisäksi katsottu, että koska luvaton liik­kuminen rautatiealueella osoittaa käytännössä törkeää huolimattomuutta, tulee itsemurhatilanteissa myötävaikutussäännöstö yleensä sovellettavaksi.

Lautakunta toteaa myös, että raideliikennevastuulain säännös myötävaikutuksesta on sisällöltään lähes vastaava liikennevakuutuslain 47 §:n kanssa. Raideliikennevastuulakia koskevan hallituksen esityksen HE 1997/234 yleisperusteluiden esityksen tavoitteita koskevassa osiossa mainitaankin nimenomaisesti pyrkimys saattaa vahinkoa kärsinyt tasavertaiseen asemaan riippumatta siitä, minkä liikennemuodon tai liikennevälineen käytön yhteydessä aiheutuneesta vahingosta hän on joutunut kärsimään. Ensisijaisesti lainsäätäjän tavoitteena on ollut yhdenmukaistaa maaliikenteessä tapahtuvia liikennevahinkoja koskeva sääntely. Esityksessä ehdotettu laki kattaisi näin kaiken raideliikenteen, johon sovellettaisiin pääpiirteissään samansisältöisiä vahingonkorvaussäännöksiä kuin tieliikenteeseenkin.

Voimassa olevaa liikennevakuutuslakia koskevan hallituksen esityksen (HE 2015/123) 47 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että jos joku on tahallisesti aiheuttanut itselleen henkilövahingon, korvausta suoritetaan pykälän 1 momentin mukaan ainoastaan siltä osin kuin muut olosuhteet ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen. Muut olosuhteet ovat tyypillisesti tilanteita, joissa vahinkoa kärsinyt on ollut tekohetkellä joko alentuneesti syyntakeinen tai kokonaan syyntakeeton. Tahallisesti aiheutettu vahinko on esimerkiksi ajoneuvon ohjaaminen itsemurhatarkoituksessa ulos tieltä tai vastaantulevan liikenteen kaistalle tai jalankulkijan siirtyminen itsemurhatarkoituksessa äkkiarvaamatta ajoneuvon eteen. Myös tahallisen teon yrityksestä johtuva henkilövahinko on katsottava tahallisesti aiheutetuksi. Syyntakeettomuuden tai alentuneen syyntakeisuuden vaikutuksesta korvauksiin säädetään tarkemmin liikennevakuutuslain 50 §:ssä, jota koskevissa hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, ettei vakuutuksenantaja saisi vastuusta vapautuakseen tai sen rajoittamiseksi vedota 47—49 §:ien säännöksiin, kun kyseessä on alle 12-vuotias tai syyntakeeton. Syyntakeettomalla tarkoitetaan henkilöä, joka oli vahingon syntyessä sellaisessa mielentilassa, ettei häntä olisi voitu tuomita rangaistukseen rikoksesta. Sen sijaan alentuneesti syyntakeisen, jolla tarkoitetaan henkilöä, jonka mielentila on vahingon aiheutuessa sellainen, ettei häntä voitaisi tuomita rikoksesta täyteen rangaistukseen, osalta edellä mainittuihin säännöksiin voisi kuitenkin vedota. Myös vakuutussopimuslain 36 §:ssä on säädetty, ettei vakuutuksenantaja saa vedota vakuutustapahtuman aiheuttamista koskevaan säännökseen sellaista vahinkoa kärsinyttä kohtaan, joka oli sellaisessa mielentilassa, ettei häntä olisi voitu tuomita rangaistukseen rikoksesta. Hallituksen esityksestä vakuutussopimuslaiksi (HE 114/93, s. 50) ilmenee, että lain 36 §:ssä mainitulla vakuutetun mielentilalla tarkoitetaan rikoslain mukaista ns. rikosoikeudellista syyntakeettomuutta.

Edellä todetun huomioiden Vakuutuslautakunta katsoo, että arvioitaessa vahinkoa kärsineen korvausoikeutta raideliikennevastuulain perusteella, hänen syyntakeettomuutensa tai alentunut syyntakeisuutensa ovat seikkoja, jotka tulee arvioida lain 7 §:n mukaisina muina vahingon syntymiseen vaikuttavina olosuhteina. Rikosoikeudellisen määritelmän mukaan tekijä on syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt.

Vakuutuslautakunta toteaa, että käsillä olevassa tapauksessa on riidatonta, että A on juossut liikkuvan metrojunan alle aikomuksenaan riistää henkensä. Näin ollen A:n voidaan katsoa liikkuneen raidealueella luvattomasti ja tavalla, joka osoittaa tahallisuutta. Koska A:n tarkoituksena on käytettävissä olevan selvityksen perusteella ollut nimenomaan metrojunan alle jääminen, on A:n katsottava merkittävällä tavalla myötävaikuttaneen itselleen aiheutuneen henkilövahingon syntymiseen. Lautakunnan arvioitavaksi jää kuitenkin se, onko A ollut vahingon sattuessa syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen, jolta osin hänelle tulevaa korvausta ei voisi oman myötävaikutuksen nojalla alentaa tai evätä.

Vakuutuslautakunnan käsityksen mukaan henkilön syyntakeisuuden arviointi jälkikäteen on kuitenkin hyvin hankalaa etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa henkilön mielentilan tutkiminen on mahdotonta hänelle aiheutuneen hyvin vakavan henkilövahingon vuoksi. Lautakunta toteaa, että syyntakeettomuutta arvioitaessa on normaalisti pidettävä riittävänä, että arvio voidaan perustaa käytettävissä oleviin vahinkoa välittömästi edeltäneisiin psykiatrisiin tietoihin vakuutetun tilasta.

Vakuutuslautakunta toteaa, että asiassa esitetyn selvityksen mukaan A:lla oli diagnosoitu ennen vahinkoa pitkäaikainen keskivaikea masennus. A oli käytettävissä olevan selvityksen mukaan kuullut ääniä, jotka kehottivat häntä vahingoittamaan itseään ja surmaamaan itsensä. Sairauskertomuksien mukaan A pelkäsi, ettei pysty vastustamaan näitä ääniä eikä A olisi halunnut kuolla. A oli kärsinyt myös itsensä viiltelystä, itsensä lyömisestä rumpupalikoilla sekä syömättömyydestä. A oli myös yrittänyt itsemurhaa kahdesti ennen 28.1.2017 tapahtunutta vahinkotapahtumaa. A oli myös juuri ennen vahinkotapahtumaa yrittänyt kuristaa itsensä vessan käsipyyherullaan. A:lla oli masennuslääkitys sekä lääkitys nukkumista varten. A oli käynyt nuorisopsykiatrian poliklinikalla lähes vuoden ajan ennen vahinkotapahtumaa. Kesällä 2016 A oli hoitojaksolla osastolla välittömän itsemurhariskin vuoksi ja hoitojakson jälkeen A kotiutui hyvävointisena. A:n psyykkinen vointi heikkeni kuitenkin syksyn aikana ja juuri ennen vahinkotapahtumaa 27.1.2017 A:n masennuksen keskeinen oire on ollut itsetuhoisuus ja viimeisen erikoissairaanhoitokäynnin yhteydessä A:n hoitoa tehostettiin sen mukaisesti. A:ta ei kuitenkaan 27.1.2017 käynnillä arvioitu psykoottistasoisesta masennuksesta kärsiväksi. A:ta hoitanut psykologi on arvioinut jälkikäteen lausunnossaan 20.3.2019, että vahinkotapahtuman hetkellä A on ollut psyykkisesti syyntakeeton, eikä hänellä ole ollut riittävästi ymmärrystä ja arvostelukykyä tekonsa seurauksista. Lausunnon mukaan syyntakeettomuuteen on vaikuttanut myös A:n nauttima alkoholi. Myös vakuutusyhtiön pyytämässä asiantuntijalausunnossa on katsottu olevan hyvin todennäköistä, että 28.1.2017 A hyppäsi metron alle äänihallusinaatioiden kehottamina. Tähän liittyen A:n todellisuudentajunsa on ollut vahvasti häiriintynyt ja hän on ollut tapahtumahetkellä syyntakeeton.

Vakuutuslautakunnan asiassa hankkimassa asiantuntijalausunnossa on todettu, että A on sairastanut masennusta ja on näin ollut psyykkisesti sairas. A:n masennussairaus oli oirekuvaltaan vaihdellen kestänyt vuosia. A:n masennuksen keskeinen oire on ollut itsetuhoisuus ja viimeisen erikoissairaanhoitokäynnin yhteydessä A:n hoitoa tehostettiin sen mukaisesti. Laukkalan näkemyksen mukaan masennussairauteen liittyvä ja sen oireena hoidosta huolimatta ilmennyt itsemurhayritys on aiheuttanut vakavan vammautumisen.

Ottaen huomioon myös vakuutusyhtiön hankkiman asiantuntijalausunnon, jonka mukaan A oli ollut tapahtumahetkellä syyntakeeton, Vakuutuslautakunta katsoo asiassa selvitetyn riittävällä todennäköisyydellä, että A:n syyntakaisuus oli merkittävästi alentunut hänen juostessaan liikkuvan metrojunan eteen. Lautakunta katsoo, että nyt käsillä olevassa tapauksessa A:n merkittävästi alentuneen syyntakeisuuden vaikutus tulee arvioida raideliikennevastuulain 7 §:ssä tarkoitettuna, vahingon syntymiseen vaikuttavana muuna olosuhteena. Käytettävissään olevan lääketieteellisen selvityksen perusteella ja erityisesti ottaen huomioon, A:n nuori ikä sekä hänen kuulemansa itsensä vahingoittamiseen vastoin A:n omaa tahtoa käskevät äänet, lautakunta arvioi A:n merkittävästi alentuneen syyntakeisuuden vaikutuksen vahingon syntymiseen olleen kolme neljäsosaa (3/4).  Näin ollen tätä vastaava osuus tulee korvata A:lle metroliikenteen toiminnan vastuuvakuutuksen perusteella.

Lopputulos

Selostetuin perustein ja käytettävissään olevan selvityksen perusteella Vakuutuslautakunta suosittaa vakuutusyhtiötä suorittamaan A:lle 28.1.2017 aiheutuneen henkilövahingon kustannuksista korvauksen siten, että vakuutusyhtiö tekee korvauksesta neljänneksen (1/4) suuruisen alennuksen.

Vakuutuslautakunta oli yksimielinen.

VAKUUTUSLAUTAKUNTA

Puheenjohtaja Luukkonen
Sihteeri Hanén

Jäsenet:
Kummoinen
Niklander
Rahijärvi
Sibakov