Tapahtumatiedot

Asianajaja S.H. laati perukirjan M.L:n jälkeen ja toimi perunkirjoituksessa uskottuna miehenä. Perunkirjoitus tehtiin 17.1.2014. M.L:n jäämistöön kuului yritys, jonka toimintaa jatkoi M.L:n perillinen A.L. S.H. ei merkinnyt perukirjaan tietoa perintöveron huojennusvaatimuksesta.

Verohallinto teki perintöveropäätöksen 14.11.2014. A.L. sai tiedon alkuperäisestä verotuspäätöksestä 19.11.2014. S.H. jätti huojennusvaatimuksen verohallinnolle 17.11.2014. Huojennushakemusta ei hyväksytty, koska huojennusta ei pyydetty ennen verotuksen toimittamista. S.H. sai tiedon päätöksestä 26.11.2014. Verotuksen oikaisulautakunta ei 10.3.2015 antamallaan päätöksellä muuttanut verotusta. Verotuksen oikaisulautakunnan päätöksestä valitettiin hallinto-oikeuteen 1.4.2015 päivätyllä valituksella. Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen, minkä jälkeen A.L. toimitti 27.4.2016 S.H:lle vahingonkorvausvaatimuksen, jonka johdosta S.H. teki vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön 31.8.2016. A.L:n mukaan verohuojennuksen määrä olisi ollut 141.621 euroa.

Vakuutusyhtiö ei käsitellyt S.H:n korvaushakemusta, koska S.H. ei ollut tehnyt vahinkoilmoitusta vuoden kuluessa marraskuusta 2014, jolloin S.H. oli saanut tiedon siitä, että huojennuspyyntö on jäänyt alun perin tekemättä ja että verottaja ei ollut hyväksynyt myöhässä saapunutta huojennuspyyntöä. Vahinko oli vakuutusyhtiön mukaan käynyt ilmi jo marraskuussa 2014. Muutoksenhaku hallinto-oikeuteen ei muuttanut tätä, koska asian selkeyden vuoksi on ollut epätodennäköistä, että hallinto-oikeus hyväksyisi valituksen. Vahinkoilmoitus olisi tullut tehdä viimeistään marraskuun 2015 aikana. Elokuussa 2016 tehty ilmoitus on siten tehty liian myöhään.

Asiakkaan valitus

Vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan korvausvaatimus on esitettävä vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vahinkoseuraamuksesta. Lain sanamuodon edellyttämää tietoisuutta etenkään vahinkoseuraamuksesta S.H:lla ei ole ollut ennen kuin hän vastaanotti asiaa koskevan vahingonkorvausvaatimuksen perusteineen. S.H. sai samalla tietää, että asiaa koskeva valitus hallintoprosessissa ei menestynyt. Tässäkään vaiheessa vahinkoseuraamus ei ole ollut varma, koska A.L. oli hakenut valituslupaa korkeimmalta hallinto-oikeudelta.

Vakuutussopimuslain 73 §:n esitöiden mukaan (HE 63/2009 vp s. 28–29) tiedon saaminen vakuutuksen voimassaolosta ja vakuutustapahtumasta vastaa asiallisesti aiemman lain ilmaisua ”tiedon saamisesta mahdollisuudesta saada korvausta”. Uutta säännöksessä on ollut tiedon saaminen vahinkoseuraamuksesta. Vaikka lisäys on ensisijaisesti tehty henkilövahinkoja varten, on se merkinnyt myös vastuuvakuutuksessa olennaista tiukennusta vaatimuksen vanhentumisajankohdan alkamiselle vakuutuksenottajan tietoisuuden osalta.

Edellä lausutusta huolimatta vakuutuslautakunta on jo vanhan säännöksen aikana antanut useita ratkaisuja (esim. VKL 430/02,
VKL 39/01 ja VKL 423/97), joissa vanhentumisaika on alkanut vasta riittävän yksilöidyn vahingonkorvausvaatimuksen esittämisestä.

Vaikka katsottaisiin, että vanheneminen alkaa siitä, kun vahinko on riittävän todennäköisesti tullut tietoon, ei tässä tapauksessa vanhentumisajan voida katsoa alkaneen siitä, kun verotuspäätöksestä on saatu suullinen tieto A.L:ltä marraskuussa 2014. Päätöksestä valitettiin, ja valituksella oli realistiset edellytykset menestyä.

Toisekseen jo vanhan 73 §:n voimassa ollessa vakuutuslautakunnan käytännössä vanhentumisen alkamiseen ei ole riittänyt edes vahingonkärsijän vaatimuksen esittäminen, jos vastuun perusteet eivät ole tulleet riittävästi vakuutetun tietoon. Ratkaisussa
VKL 430/02 vanhentumisaika ei alkanut vielä edes haastehakemuksella, koska siinä esitetyt perustelut olivat puutteelliset. Lisäksi tietoisuuteen vahinkotapahtumasta sisältyy myös se, että vahingonkorvauksen vaatiminen on todennäköistä, vaikka vaatimusta ei olisi vielä esitetty. A.L:n kanssa verotuspäätöksen jälkeen käydyssä lyhyessä puhelussa tai myöhemminkään ennen vahingonkorvausvaatimuksen esittämistä ei ole tuotu esiin sitä, että A.L. mahdollisesti aikoisi vaatia vahingonkorvausta tai sitä, mihin mahdollinen vaatimus perustuisi. Tällaista päätelmää ei ole voinut myöskään tehdä puhtaasti sen tiedon perusteella, että verohallinto hylkäsi huojennusvaatimuksen.

S.H:n varsinaisena toimeksiantona oli hoitaa perunkirjoitus M.L:n jälkeen ja toteuttaa testamentissa määrätty legaatti sekä lopun omaisuuden jako A.L:lle. Vero-oikeudellisesta konsultoinnista huojennuskysymysten osalta ei ollut puhetta eikä sen sisältyminen toimeksiantoon ollut selvää. Vasta vahingonkorvausvaatimuksella S.H:n tietoon tuli A.L:n aikomus vaatia korvausta sekä korvauksen perusteet. Vasta tämän jälkeen S.H. on voinut arvioida, onko kysymys ollut sellaisesta toimeksiannon hoitamiseen liittyvästä huolimattomuudesta, josta saattaa objektiivisesti tarkasteltuna seurata vahingonkorvausvastuu asiakkaalle. Ilman tietoa aikomuksesta vaatia korvausta sekä selvitystä vastuun perusteista ei vanhentumisaika ala kulua.

Vakuutussopimuslain 73 §:n vanhentumissäännöksen ratio ei puolla vakuutusyhtiön näkemystä vanhentumisajan alkamisajankohdasta. Vahinkoilmoitusta koskevaa sääntelyä on usein perusteltu vakuutuksenantajan tarpeella saada osallistua vahingon torjuntaan. Tässä asiassa tällaista intressiä ei ole vakuutuksenantajalle syntynyt ennen kuin A.L. on vaatinut vahingonkorvausta hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen. Verotuspäätöksen oikeellisuuden riitauttaminen hallintoprosessissa on ollut myös vakuutusyhtiön edun mukaista, koska huojennuspäätös olisi voinut muuttua. On varsin ilmeistä, että hallintoprosessin lopputulos olisi odotettu joka tapauksessa, vaikka vahinkoilmoitus olisi tehty marraskuuhun 2015 mennessä. Luotettavasti jälkikäteenkin todennettava ja kertaluonteisesti aiheutuva vahinko ei edellytä yhtä nopeaa tiedonsaantia kuin laaja ja helposti lisääntyvä tai vielä vakuutuksenantajan vaikutusmahdollisuuksien piirissä oleva vahinko.

Edellä lausutut perusteet ja vakuutuslautakunnan esiin nostettu käytäntö ovat perusteita, jotka liittyvät edellä esiin tuodusti vakuutussopimuslain 73 §:n sanamuotojen ”tieto vakuutuksen olemassaolosta” ja ”vakuutustapahtumasta” -kriteeristöön, joka hallituksen esityksen mukaan vastaa asiallisesti vanhaa lain säännöstä. Vakuutussopimuslain 73 §:n muutoksella on vielä säädetty lisäkriteeri vanhentumisajan alkamista koskien, jolloin siltä edellytetään tietoa vahinkoseuraamuksesta.

Vakuutussopimuslain ja vakuutusehtojen mukaisten kriteerien tulkinta ei niin olennaisesti eroa toisistaan, että tässä asiassa tapauksessa vahinkoilmoitusaika olisi voinut alkaa ennen tietoa korvausvaatimuksen saapumisesta, koska vasta samassa yhteydessä on yksilöitynyt myös korvausvastuun mahdollisuus.

Kanneaika ei joka tapauksessa ollut kulunut A.L:n kohdalla, jolla on itsenäinen kanneoikeus. S.H. oli ilmoittanut vastuuvakuutuksesta markkinoinnissaan.

Vakuutusyhtiön päätös on mainituilla perusteilla virheellinen ja yhtiö  tulee määrätä käsittelemään asiassa esitetty korvausvaatimus.

Vakuutusyhtiön vastine

Asiassa vakuutuksenottaja ei ole rinnastettavissa kuluttajaan, minkä vuoksi vakuutussopimuslaki ei tule pakottavana oikeutena sovellettavaksi. Asiassa tulee sovellettavaksi vakuutussopimuksen ehto, jonka mukaan vahinkoilmoitus tulee tehdä viimeistään vuoden kuluessa siitä, kun vakuutuksenottaja on saanut tiedon mahdollisesta korvausvelvollisuudestaan.

S.H. oli jo 17.11.2014 voinut päätellä, että mikäli huojennushakemus hylätään liian myöhään tehtynä ja mikäli hänen olisi toimeksiantonsa puitteissa tullut huojennushakemus tehdä, saattaa hänelle syntyä korvausvelvollisuus A.L:ää kohtaan. A.H:lta asianajajana edellytetään keskimääräistä parempaa tuntemusta säädösten ja vakuutussopimuksen ehtojen osalta, koska hän on juridiikan ammattilainen.

Vakuutusehtojen mukaan vahinkoilmoituksen tekemiselle varatun yhden vuoden määräajan alkamiseksi on riittävää vakuutuksenottajan tietoisuus mahdollisesta korvausvelvollisuudesta. Lähtökohtaisesti jo se, että vakuutuksenottaja voi mieltää, että hänelle voi tietyn toimen tai laiminlyönnin seurauksena syntyä korvausvastuu, käynnistää tämän määräajan kulumisen.

Viimeistään silloin, kun S.H. on saanut tiedon siitä, että huojennusvaatimus on hylätty verotuksen oikaisulautakunnan päätöksellä 10.3.2015, S.H:n on tullut mieltää hänelle asiassa mahdollisesti syntyvä korvausvelvollisuus.

S.H. on tehdessään huojennusta koskevan pyynnön verottajalle voinut päätellä, että mikäli pyyntöä ei hyväksytä, syntyy hänelle todennäköisesti vahingonkorvausvastuu. Viimeistään tultuaan tietoiseksi huojennuspyynnön hylkäämisestä, on hänen tullut mieltää mahdollinen korvausvastuunsa asiassa mikäli valitus ei menesty.

A.L:n kanneoikeudella ei asiassa ole merkitystä, koska hän ei ole käyttänyt kanneoikeuttaan. Joka tapauksessa myös A.L:lle on selvinnyt viimeistään 10.3.2015, että vahinko todennäköisesti aiheutuu.

Ratkaisusuositus

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko vahinkoilmoitus tehty vakuutusehtojen tai vakuutussopimuslain asettamassa ajassa.

Sovellettavat lainkohdat ja vakuutusehdot

Vakuutusehtojen kohdan 210.1 mukaan vakuutusturva korvaa vakuutuskirjassa mainitussa toiminnassa vakuutuksenottajan tai tämän työntekijän toiselle aiheuttaman taloudellisen vahingon, joka todetaan vakuutuskauden aikana vakuutuksen voimassaoloalueella ja josta vakuutuksenottaja on voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa.

Vakuutusehtojen kohdan 106.1 mukaan vakuutuksenottajan pitää tehdä vahinkoilmoitus vakuutusyhtiölle välittömästi, kuitenkin viimeistään vuoden kuluessa siitä, kun hän on saanut tiedon mahdollisesta korvausvelvollisuudestaan. Vakuutusturvan päättyessä pitää vahinkoilmoitus tehdä vakuutuskauden aikana todetusta vahinkotapahtumasta yhden (1) vuoden kuluessa vakuutuksen päättymispäivästä. Vakuutusyhtiö ei korvaa edellä mainittujen määräaikojen jälkeen ilmoitettuja vahinkoja.

Vakuutussopimuslain 3 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa tämän lain säännöksistä vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön kuluttajaa kohtaan sekä sellaista muuta luonnollista henkilöä taikka oikeushenkilöä kohtaan, joka huomioon ottaen hänen elinkeinotoimintansa tai muun toimintansa laatu ja laajuus sekä olosuhteet muutoin on vakuutuksenantajan sopijapuolena rinnastettavissa kuluttajaan.

Vakuutussopimuslain 73 §:n mukaan vakuutussopimukseen perustuva korvausvaatimus on esitettävä vakuutuksenantajalle vuoden kuluessa siitä, kun korvauksen hakija on saanut tietää vakuutuksen voimassaolosta, vakuutustapahtumasta ja vakuutustapahtumasta aiheutuneesta vahinkoseuraamuksesta. Korvausvaatimus on joka tapauksessa esitettävä kymmenen vuoden kuluessa vakuutustapahtumasta tai, jos vakuutus on otettu henkilövahingon tai vahingonkorvausvelvollisuuden varalta, vahinkoseuraamuksen aiheutumisesta. Korvausvaatimuksen esittämiseen rinnastetaan ilmoituksen tekeminen vakuutustapahtumasta.

Jos korvausvaatimusta ei esitetä 1 momentissa säädetyssä ajassa, korvauksen hakija menettää oikeutensa korvaukseen.

Perintö- ja lahjaverolain 55 §:n mukaan perintö- tai lahjaverosta jätetään verovelvollisen Verohallinnolle ennen verotuksen toimittamista tekemästä pyynnöstä osa maksuunpanematta, jos veronalaiseen perintöön tai lahjaan sisältyy maatila, muu yritys tai osa niistä.

Asian arviointi

Lautakunta toteaa, että vakuutuksenottajana oleva asianajotoimisto ei ole vakuutussopimuslain 3 §:n tarkoittamalla tavalla rinnastettavissa kuluttajaan vakuutuksenantajan vastapuolena. Tämän vuoksi vakuutuksenottajan ja vakuutusyhtiön välisessä sopimussuhteessa on voitu pätevästi sopia vakuutussopimuslaista poikkeavin tavoin.

Vakuutusehtojen mukaan vakuutuksenottajan pitää tehdä vahinkoilmoitus viimeistään vuoden kuluessa siitä, kun hän on saanut tiedon mahdollisesta korvausvelvollisuudestaan.

Tässä asiassa väitetty vahinko on syntynyt siitä, että S.H. ei ollut tehnyt perintöveron huojennusvaatimusta ennen verotuksen toimittamista. Perintö- ja lahjaverolain mukaan huojennuspyyntö tulee tehdä ennen verotuksen toimeenpanemista. Verohallinto ei ole hyväksynyt huojennuspyyntöä, koska verotus oli toimitettu ennen huojennuspyynnön toimittamista. Valitus verotuspäätöksestä on perustunut siihen, että A.L. ei ollut saanut tiedoksi verotuspäätöstä ennen kuin huojennuspyyntö oli tehty.

S.H. on saanut 26.11.2014 tiedon A.L:ltä siitä, että huojennuspyyntö oli hylätty. Ottaen huomioon perintö- ja lahjaverolain selkeä säännös huojennuspyynnön tekemisen ajankohdasta ja S.H:n asianajajan ammatti, on S.H:n tullut tuolloin ymmärtää mahdollinen korvausvastuunsa siitä, että huojennuspyyntöä ei ollut tehty ennen verotuksen toimittamista. S.H. ei kertomansa mukaan ole ryhtynyt toimenpiteisiin saatuaan tiedon huojennushakemuksen hylkäämisestä.  

Vakuutusehtojen mukaan tieto mahdollisesta korvausvelvollisuudesta ei edellytä vahingonkärsineen vakuutetulle esittämiä määrältään yksilöityjä vaatimuksia. S.H:n on siten vakuutusehtojen tarkoittamalla tavalla saanut tiedon mahdollisesta korvausvelvollisuudestaan 26.11.2014. Vahinkoilmoitus olisi vakuutusehtojen mukaan tullut tehdä viimeistään 26.11.2015 eikä sitä siten ole tehty vakuutusehtojen tarkoittamassa määräajassa.

Lautakunta toteaa lisäksi, että lautakunnan käytettävissä olevien tietojen mukaan A.L. ei ole vaatinut asiassa korvausta vakuutusyhtiöltä. Sillä seikalla, onko A.L. vakuutussopimuslain 3 §:n tarkoittama muu vakuutuskorvaukseen oikeutettu kuin vakuutuksenottaja ja tulisiko vakuutussopimuslaki mahdollisesti sovellettavaksi A.L:n ja vakuutusyhtiön välisessä suhteessa ei ole merkitystä arvioitaessa vakuutusyhtiön ja S.H:n välistä suhdetta.

Lopputulos

Lautakunta katsoo, että vakuutusyhtiön päätös on vakuutusehtojen mukainen.

Vakuutuslautakunta oli yksimielinen.

VAKUUTUSLAUTAKUNTA

Puheenjohtaja Norros
Sihteeri Mäenpää

Jäsenet:
Karimäki
Korpiola
Rusanen
Toimi