Haku

FINE-003866

Tulosta

Asianumero: FINE-003866 (2017)

Vakuutuslaji: Vastuuvakuutus

Ratkaisu annettu: 13.11.2017

Esinevahinko. Tulipalo. Takan ja piipun asennusvirhe. Korvausvaatimuksen vanhentuminen. Rajoitusehtojen tulkinta. Vakuutusyhtiön tiedonantovelvollisuus.

Tapahtumatiedot

Vakuutettu E.H:n tytär A.H. ja hänen puolisonsa T.S. ovat ostaneet omakotitalon vuonna 2003. Taloon on tehty täydellinen sisäremontti ja laajennus vuonna 2006 haetulla rakennusluvalla. Koska E.H:lla oli ammattinsa puolesta kokemusta talonrakentamisesta, on hän omasta aloitteestaan tarjoutunut auttamaan tyttärensä talon remontissa. E.H. on kokemuksensa vuoksi toiminut remontin yhteydessä Kastor-merkkisen pientakan ja siihen liittyvän moduulirakenteisen hormin asennustöissä vastaavana työnjohtajana ja tehnyt asennustyöt itse. Piippua varten on haettu erikseen rakennuslupa ja asennustyöt käynnistetty vuonna 2006. Remontti ja laajennustyöt ovat valmistuneet ja takka hyväksytty käyttöön vuonna 2009.

Loppuvuodesta 2016 omakotitalossa syttyi tulipalo ja koska 30.11.2016 päivätyllä päätöksellä A.H:n ja T.S:n kotivakuutusyhtiö katsoi palovahingon aiheutuneen takan ja hormin asennusvirheestä, on E.H. hakenut korvausta omasta yksityishenkilön vastuuvakuutuksestaan.

Antamissaan korvauspäätöksissä vakuutusyhtiö on ensisijaisesti katsonut, että velka on tässä tapauksessa vanhentunut vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineiden välisessä suhteessa ja näin ollen, kun E.H:n korvausvelvollisuus vahingonkärsineitä kohtaan on vanhentunut, ei asiassa ole perusteita suorittaa korvausta E.H:n vastuuvakuutuksesta.

Toissijaisesti yhtiö on katsonut, ettei vahinko kuulu vastuuvakuutuksen piiriin tapaukseen sovellettavien rajoitusehtokohtien perusteella ja että asiassa ei ole näyttöä tiedonantovirheestä.

Yhtiön mukaan E.H. on ensinnäkin aiheuttanut vahingon rajoitusehtojen tarkoittamalla tavalla ammattitoiminnassa, vaikka toimi onkin ollut vastikkeeton.

Vakuutuksen rajoitusehto 4.11 rajaa korvauspiirin ulkopuolelle vahingot, jonka vakuu­tettu aiheuttaa ammatti-, elinkeino- tai ansiotoiminnassa sekä vahingot, jotka vakuutettu aiheuttaa työnantajalleen. Rajoitusehdossa ammattitoiminta on erotettu elinkeino- ja ansiotoiminnasta. Ammattitoiminnassa toimiminen ei siten ehtojen mukaan edellytä palkkion tai korvauksen saamista siitä toimesta, mitä tehdään. Sillä, onko ammatin harjoittamisesta saatu korvausta vai ei, ei siten ole ratkaiseva seikka arvioitaessa rajoitusehdon soveltuvuutta.

Lisäksi yhtiö katsoo, että E.H:n vastuu on joka tapauksessa perustunut ehtojen tarkoittamalla tavalla yksinomaan hänen ja vahingonkärsineiden väliseen sopimukseen, eikä vahinko myöskään tällä perusteella tule korvattavaksi yksityishenkilön vastuuvakuutuksesta. Jos vastuu katsottaisiin yhtiön näkemyksen mukaan deliktiperusteiseksi, katsoo yhtiö vahingonkärsineiden olleen isännänvastuussa vahingosta, jolloin vahinko ei tulisi korvattavaksi myöskään ehtojen kohdan 4.11 perusteella. Joka tapauksessa on yhtiön mukaan katsottava, että E.H:n lisäksi yhteisvastuussa vahingosta olisivat myös asennustyöhön osallistuneet T.S. ja R.V. ja E.H:n vastuulle jäisi vain hänen viaksi katsottava osa vahingosta.

Yhtiön näkemyksen mukaan vahingoittunut rankennus on myös ollut rajoitusehdon 4.2 mukaisella tavalla E.H:n käsiteltävänä tai huolehdittavana, jolloin korvausvastuu on rajattu ehtojen korvauspiirin ulkopuolelle.

Lopuksi yhtiö toteaa E.H:n muutoksenhaun jälkeen antamassaan päätöksessään, ettei yhtiön selvityksen mukaan tapauksessa ole tapahtunut ennen sopimuksen solmimista E.H:n esittämää vakuuttamisvirhettä. Näkemyksensä tueksi vakuutusyhtiö viittaa vakuutussopimuksen tekemiseen osallistuneiden yhtiön edustajien selvitykseen myyntitilanteesta ja sen yhteydessä annetusta informaatiosta.

Asiakkaan valitus

E.H. oli tyytymätön vakuutusyhtiön päätökseen ja pyysi asiassaan ratkaisusuositusta Vakuutuslautakunnalta.

Valituksessaan sekä yhtiön lisävastineiden johdosta antamissaan lisäkirjelmissään E.H. toteaa ensinnäkin, ettei asiassa esitettyä korvausvaatimusta voida missään tapauksessa pitää vanhentuneena. E.H. katsoo olevan myös hyvän vakuutustavan vastaista, että yhtiö on vedonnut vanhentumiseen vasta uudelleenkäsittelypyynnön jälkeen antamassaan korvauspäätöksessä, kun yhtiön tulisi heti vedota kaikkiin tiedossa oleviin hylkyperusteisiin. Näkemyksensä tueksi vanhentumisen mahdollisesta alkamishetkestä E.H. viittaa oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen ja toteaa, että toisin kun yhtiön päätöksessä katsotaan, ei vanhentumisen alkamista voida lukea takan ja piipun asennushetkestä alkuvuonna 2006, vaan vuodesta 2009, jolloin asennustyöt ovat tulleen maankäyttö- ja rakennuslain mukaan valmiiksi. Myös oikeuskäytännössä on katsottu, että rakennustyö on katsottava päättyneeksi vasta vastaanottotarkastuksessa. Työstä on ilmoitettu rakennusvalvontaviranomaiselle ja hormi on hyväksytty käyttöön osittaisen lopputarkastuksen yhteydessä 27.5.2009. Tämä on myös ensimmäinen hetki, jolloin vahingonkärsineet olisivat edes voineet lausua mahdollisesta asennusvirheestä. Toissijaisesti E.H. katsoo, että vanhentuminen on joka tapauksessa katkaistu 11.11.2016, jolloin korvausvelvollinen ja vahingonkärsinyt ovat tavanneet ja korvauksen peruste ja määrä ovat tulleet vakuutetun tietoon.  Lopuksi E.H. toteaa vielä, että hän on myös vakuuttanut asiantuntijan asemassa vahingonkärsineille työn tulleen tehdyksi asianmukaisesti aina 18.7.2011 asti, jolloin vahingonkärsineet eivät ole olleet edes tietoisia vahingonkorvauksen perusteen olemassaolosta, eivätkö tosiasiallisesti ole myöskään voineet vaatia korvausta E.H:lta.

Näillä perusteilla E.H. katsoo, etteivät vahingonkäsineet ole menettäneet oikeuttaan vaatia vahingonkorvausta velan vanhentumisen johdosta.

Muiden yhtiön esittämien epäysperusteiden osalta E.H. toteaa ensinnäkin, että yhtiö esittää keskenään ristiriitaisia väiteitä liittyen rajoitusehtojen tulkintaan. E.H:n mukaan kysymyksessä ei voi olla pelkästään sopimukseen perustuva vastuu, koska hänen toimimisestaan työnjohtajana ei ollut tehty minkäänmoista sopimusta, vaan työt oli suoritettu vapaa-ajalla ja talkoohengessä. E.H. toteaa myös, että vaikka työstä katsottaisiinkin olevan sovittu, niin ei vastuu joka tapauksessa perustuisi yksinomaan sopimukseen. Näkemyksensä tueksi E.H. viittaa Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytäntöön.

Niin ikään, koska työt on suoritettu yksityishenkilönä ja talkoohengellä, ei tapauksessa voida katsoa, että vahinko on aiheutettu ammattitoiminnassa. Tältä osin E.H. viittaa muun muassa verottajan tulkintakäytäntöön, jossa toiminnalta edellytetään vastikkeellisuutta. Vakuutusehdon terminologiaa ei E.H:n mukaan voida laajentaa koskemaan ammattitoimintaan liittyvän työn suorittamista. E.H:n mukaan tulee myös yhtiön väitettä pitää ristiriitaisena sen suhteen, kun yhtiö esittää, että vahingonkärsineiden on katsottava olevan vahingonkorvauslain 3:1:n mukaisesti isännänvastuussa syntyneestä vahingosta. E.H. on ollut myös mukana omasta halustaan eikä toisen pyynnöstä, kuten 3:1:ssä edellytetään. Lisäksi E.H. toteaa, että hän on suorittanut vahingon aiheuttaneen asennustyön merkittäviltä osin yksin, jolloin perusteita korvausvastuun jakamiselle ei myöskään ole.

Valituksen mukaan yhtiön rajoitusehtoa ei voida tulkita niin, että vahingonkärsineiden koko talo olisi ollut ehtojen tarkoittamalla tavalla E.H:n käsiteltävänä ja huolehdittavana takkaa asennettaessa. Tätä E.H:n käsitystä ehdon tulkinnasta tukee myös Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytäntö.

E.H. katsoo myös edelleen, että yhtiö on laiminlyönyt vakuutussopimuslakiin perustuvan tiedonantovelvollisuutensa ennen vakuutussopimuksen tekemistä. E.H:n mukaan yhtiön virkailija on nimenomaisesti kertonut, ettei E.H:n tarvitse vakuuttaa ammattitointaan erikseen, koska kyse on niin pienimuotoisesta toiminnasta. Näin ollen E.H:lla on ollut aihetta olettaa, että vakuutusasiat ovat olleet kunnossa hänen toimiessaan ammattimaisessa roolissa ja että ammattitoimintaa koskeva ehtokohta on joka tapauksessa jätettävä huomioimatta asiaa arvioitaessa.

Edellä selostamillaan perusteilla E.H. vaatii edelleen korvauksen suorittamista vastuuvakuutuksestaan.

Vakuutusyhtiön vastine

Vastineessaan ja asiakkaan lisäkirjelmien johdosta antamissaan lisävastineissa vakuutusyhtiö toistaa asian tapahtumatiedot ja vakuutusehdot.

Yhtiö katsoo vastineessaan edelleen jo päätöksessään esittämillään perusteilla, että käsillä olevassa tapauksessa vahinkoon johtanut tapahtuma on sattunut vuonna 2006, jolloin piippu ja takka ovat asennettu. Yhtiö toteaa, että sekä E.H. että vahingonkärsineet ovat katsoneet Vakuutuslautakunnan kotivakuutusta koskevaan 9.5.2017 annettuun ratkaisusuositukseen asti, ettei E.H. ole tehnyt virhettä asennuksessa. Yhtiö viittaa velan vanhentumisesta annetun lain 7 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Näin ollen, koska asennus on tapahtunut vuonna 2006 ja korvausta vaadittu E.H:lta vasta 2017, on velka vanhentunut vakuutuksenottajan ja vahingonkärsineiden välisessä suhteessa, eikä myöskään korvausta vastuuvakuutuksesta voida näin ollen maksaa.

Tämän lisäksi yhtiö toistaa päätöksessään lausutun vakuutuksen rajoitusehtojen soveltuvuudesta nyt käsillä olevaan tapaukseen ja ettei korvauksen suorittaminen tulisi kyseeseen myöskään vakuutuksen rajoitusehdoissa mainituista syistä.  Niin ikään yhtiö katsoo, ettei tapauksessa ole käsillä myöskään tiedonantovirhettä vakuutussopimusta solmittaessa.

Ratkaisusuositus

Kysymyksenasettelu

Nyt käsillä olevassa tapauksessa on riitaa siitä, onko vakuutettu E.H:n virheellisestä työsuorituksesta aiheutunut palovahinko korvattava kotivakuutukseen liittyvästä vastuuvakuutuksesta.

Sovellettavat lainkohdat ja vakuutusehdot

Vahingonkorvauslain 2 luvun 1.1 §:n mukaan joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä tässä laissa säädetään, muuta johdu.

Velan vanhentumisesta annetun lain (15.8.2003/728) 7 §:n mukaan vahingon-korvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua:

1) sopimusrikkomukseen perustuvassa hyvityksessä siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on havainnut virheellisyyden sopimuksen täyttämisessä taikka hänen olisi pitänyt se havaita;

2) asiamiehen, edustajan tai muun toimeksisaajan tekemään virheeseen tai laiminlyöntiin perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun toimeksisaaja on tehnyt tilityksen tai, jollei vahingonkorvauksen peruste käy ilmi tilityksen tiedoista, siitä kun päämies on havainnut virheen tai laiminlyönnin taikka hänen olisi pitänyt se havaita;

3) muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta; ja

4) perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta.

Vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan rajoita vahingonkärsijän oikeutta vaatia korvausta henkilö- tai ympäristövahingosta.

Velan vanhentumisesta annetun lain 10 §:n mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun:

1) osapuolet sopivat maksujen järjestelystä, vakuudesta tai muusta velan ehtojen muutoksesta taikka siitä, että vanhentuminen on katkaistu;

2) velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle; tai

3) velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta.

Velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa. Jos kysymys on 7 §:ssä tarkoitetusta vahingonkorvauksesta tai hyvityksestä, velkojan tekemästä muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa.

Tapaukseen sovellettavien ehtojen kohdan 3.1 mukaan vakuutuksesta korvataan yksityishenkilönä toiselle aiheutettu henkilö- ja esinevahinko, josta vakuutettu voimassaolevan oikeuden mukaan on korvausvastuussa, kun korvausvastuu perustuu vakuutuskauden aikana sattuneeseen tekoon tai laiminlyöntiin.

Ehtokohdan 4.2 mukaan vakuutuksesta ei korvata vahinkoa omaisuudelle, joka teon tai laiminlyönnin tapahtuessa on tai oli vakuutetun tai hänen kanssaan samassa taloudessa vakinaisesti asuvan henkilön hallussa, lainassa tai muutoin hänen hyödykseen käytettävänä, säilytettävänä taikka muulla tavoin käsiteltävänä tai huolehdittavana.

Ehtojen kohdan 4.3 mukaan vakuutuksesta ei korvata vahinkoa, jota koskeva korvausvastuu perustuu yksinomaan sopimukseen, sitoumukseen, lupaukseen tai takuuseen.

Ehtojen kohdan 4.11 mukaan vakuutuksesta ei korvata vahinkoa, jonka vakuutettu aiheuttaa ammatti-, elinkeino- tai ansiotoiminnassa tai vahinkoa, jonka vakuutettu aiheuttaa työnantajalleen.

Asian arviointi

Vakuutusehtojen mukaan vakuutuksesta korvataan esinevahinko, josta vakuutettu on voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa. Nyt käsillä olevassa tapauksessa on riidatonta, että E.H. on tehnyt vuonna 2006 tyttärensä ja tämän puolison omistamassa omakotitalossa Kastor-merkkisen takan ja hormin asennustyön, jonka virheellisestä suorittamisesta oli aiheutunut tulipalo loppuvuodesta 2016. Tulipalon aiheuttamista vahingoista haettiin ensisijaisesti kuitenkin korvausta vahingonkärsineiden kotivakuutuksesta. Kotivakuutusyhtiö katsoi vahingon aiheutuneen asennusvirheestä, eikä tällaisia vahinkoja korvata kotivakuutuksesta, mutta kohtuusyistä yhtiö korvasi puolet aiheutuneista vahingoista. Kotivakuutusta koskevaa riita-asiaa käsiteltiin Vakuutuslautakunnassa, jonka antaman ratkaisusuosituksen mukaan vakuutusyhtiön päätöstä pidettiin vakuutusehtojen mukaisena. Tämän prosessin jälkeen on korvausta vaadittu takan asentaneelta E.H:lta, joka on tehnyt vahinkoilmoituksen vastuuvakuutusyhtiöönsä 16.2.2017.

Yhtiö antoi asiassa päätöksen, jonka mukaan vahingonkärsineet ovat menettäneet oikeutensa vaatia korvausta E.H:lta, koska vaatimus on tehty, kun yli kymmen vuotta on kulunut vahingonkorvausvaatimuksen perustana olevasta tapahtumasta, eli takan ja hormin asentamisesta. E.H. sen sijaan katsoo, että tapahtumana, josta vanhentuminen lasketaan, on pidettävä takan ja hormin osalta niiden käyttöön hyväksymisen hetkeä, eli 27.5.2009. Näin vahingonkärsineet eivät olisi menettäneet oikeuttaan vaatia korvausta E.H:n aiheuttamasta vahingosta. 

Velan vanhentumisesta annetun lain 7.2 §:n perusteella vahingonkorvausvelan vanhentuminen on katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinkoon johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Se, onko ratkaisevaa nimenomaan sopimusrikkomus vai vahinkoon johtanut tapahtuma, riippuu siitä, onko tarkasteltavana olevassa vahingonkorvausvelassa kyse sopimusperusteisesta vai sopimuksenulkoisesta vahingonkorvauksesta.

Vastuumuotoa arvioitaessa ratkaisevaa on se, onko vahingonaiheuttaja vahinkoa aiheuttaessaan a) täyttänyt oikeustoimella perustettua suoritusvelvollisuutta, ja vahinko johtuu suoritusvelvollisuuden jäämisestä täyttämättä oikein, vai b) onko kyse sopimuksesta riippumattomasta vahingon aiheuttamisesta.  Lautakunta toteaa, että tavanomaisesti laajaan ja pitkäkestoiseen remontointivastuuseen sitoudutaan varallisuusoikeudellisella sopimuksella. E.H., joka on ammatiltaan insinööri, on kuitenkin johdonmukaisesti selvittänyt, että hänen on ollut tarkoitus toimia nimenomaan talkootarkoituksessa ja auttaa tytärtään ja tämän aviomiestä vastikkeetta toimimalla työmaalla työnjohtajana ja asentamalla vahingon aiheuttaneen takan ja hormin. Vakuutuslautakunta katsoo, ettei tapauksessa ole näytetty, että E.H:n toiminta perustuisi yksilöitävissä olevaan ja varallisuusoikeudellisesti sitovaan suoritusvelvollisuuteen. Kyse on ollut perheensisäisestä avustamisesta, joka ei ole perustunut työ- tai urakkasopimukseen. Näin ollen E.H:n vahingonkorvausvastuuta arvioidaan sopimuksen ulkoisena vastuuna.

Korkein oikeus on päätöksessään KKO:2016:98 todennut, että vanhentumislain toissijaisen eli kymmenvuotisen vanhentumisajan tavoitteena on ollut oikeusvarmuuden lisääminen suojaamalla väitettyä vahingonaiheuttajaa niin sanottujen myöhäisvahinkojen varalta. Hyvin pitkän ajan kuluttua vahinkotapahtumasta ilmenneiden vahinkojen osalta osapuolten näyttömahdollisuudet ovat heikentyneet olennaisesti. Tämän johdosta oikeustilaa on vanhentumislakia säädettäessä tältä osin haluttu muuttaa suhteessa aiempaan siten, että vastuulle korvausvelasta muodostuu selkeä ja kohtuullisen pituinen takaraja. Kohtuulliseksi on katsottu, että taloudellinen vastuu siirtyy vahingonaiheuttajalta vahingonkärsijälle jonakin tiettynä ajankohtana. Käsillä olevassa tapauksessa ratkaisevaa on lain sanamuodon mukaan se, milloin vahinkoon johtanut tapahtuma sattui. Ratkaisevaa on siis nimenomaan se tapahtuma ja menettely, joka sittemmin johtaa vahingon konkretisoitumiseen. Tämä tulkinta käy selkeästi ilmi myös edellä mainitusta ratkaisusta KKO:2016:98.

Vakuutuslautakunnan näkemyksen mukaan vanhentuminen on katsottava alkaneeksi nimenomaan takan ja hormin asennuksesta, jota on pidettävä vanhentumislain 7.2 §:n mukaisena vahinkoon johtaneena tapahtumana. Kun vahingonkorvausvelvollisuutta arvioidaan sopimuksenulkoisen vastuun perusteella, ei merkitystä ole sillä, että E.H:n toiminta työnjohtajana on jatkunut myös takan asentamisen jälkeen tai sillä, että takka on hyväksytty käyttöön 27.5.2009. Selvityksen perusteella nyt käsillä olevassa tapauksessa asennustyö, joka on aiheuttanut tulipalon ja johon vahingonkärsineet ovat perustaneet vaatimuksensa, on tehty viimeistään vuoden 2006 kuluessa.  E.H:n väitetyn vahingonkorvausvelan vanhentuminen on siten tullut katkaista viimeistään vuonna 2016.

Velan vanhentumisesta annetun lain 10.2 §:n mukaan velan vanhentumisen katkaisu edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa. Säännöksen mukaan, jos kysymys on vahingonkorvauksesta, on velkojan tekemästä muistutuksesta käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa. Vakuutuslautakunta toteaa, että vaikka vanhentumisen katkaisutoimelle ei siten ole säädetty mitään tiukkaa määrämuotoa, on vaatimuksesta kuitenkin käytävä ilmi, keneltä korvausta vaaditaan ja millä perusteella. Lain esitöiden ja ratkaisun KKO 2012:75 perusteella voidaan katsoa, että epäselvissäkin tapauksissa velkojan tulee ilmoittaa katkaisuhetkellä vallitsevan käsityksensä saatavan ja sen suuruuden määräytymisen perusteesta.

Nyt käsillä olevassa tapauksessa on samaa palovahinkoa käsitelty lautakunnassa myös vahingonkärsineiden kotivakuutuksen perusteella. Tällöin asiassa esitettiin, ettei takan ja piipun asennuksessa ole tapahtunut asennusvirhettä. Vakuutusyhtiön mukaan ensimmäinen korvausvaatimus on esitetty E.H:lle vasta A.H:n ja T.S:n kotivakuutusta koskevan lautakuntaratkaisun jälkeen ja joka tapauksessa aikaisintaan 11.3.2017 A.H:n ja T.S:n lausuman yhteydessä. E.H:n mukaan on katkaisutoimena pidettävä viimeistään 11.11.2016 tapahtunutta palotarkastuskatselmusta, jossa palon todettiin alkaneet takasta ja jolloin E.H. oli paikalla yhdessä muun muassa T.S:n kanssa ja jolloin vastuukysymyksistä oli keskusteltu. Vakuutuslautakunta katsoo kuitenkin jääneen näyttämättä, että A.H. ja T.S. olisivat katselmuksessa esittäneet E.H:lle siinä määrin yksilöityä vahingonkorvausvaatimusta, että se täyttäisi vanhentumislain 10.2 § 2 virkkeen mukaisen, vahingonkorvausvelkaa koskevan korotetun yksilöintivaatimuksen. On siten jäänyt näyttämättä, että vanhentuminen olisi katkaistu ennen kuin 10 vuotta on kulunut takan ja hormin asennuksesta vuonna 2006. Vahingonkärsineiden korvausoikeus E.H:ta kohtaan on siten vanhentunut.

Asian ratketessa vakuutusyhtiön ensisijaisen väitteen perusteella Vakuutuslautakunta ei ota kantaa E.H:n tekemään tiedonantoväitteeseen tai vakuutussopimuksen rajoitusehtojen tulkintaan.

Lopputulos

Lautakunta ei suosita asiassa korvausta.

Vakuutuslautakunta oli yksimielinen.

VAKUUTUSLAUTAKUNTA

Puheenjohtaja Norros
Sihteeri Hanén

Jäsenet:
Karimäki
Korpiola
Rantala
Rusanen

 

 

Tulosta